Tämän blogin uusimmat kirjoitukset http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/blogi/blog Mon, 11 Sep 2017 17:35:50 +0300 fi Hybridiosaamiskeskus perkaamaan myös Suomen omia luurankoja? http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/242699-hybridiosaamiskeskus-perkaamaan-myos-suomen-omia-luurankoja <p>Perjantaina 8.9.2017 Helsingin Eurooppasalissa pohdittiin nk. hybridiuhilta suojautumista. Mielenkiintoisessa seminaarissa puhuivat sotatieteen tohtori <strong>Saara Jantunen</strong>, Suomen isännöimän hybridiosaamiskeskuksen tutkimusjohtaja <strong>Hanna Smith</strong> sekä europarlamentaarikot <strong>Liisa Jaakonsaari</strong> (sdp) sekä <strong>Heidi Hautala</strong> (vihr).<br /><br />Smithin mukaan kylmän sodan jälkeinen transitiokausi sosialismista kohti markkinataloutta on ohitse jopa Venäjällä. Näkemys on perusteltu, mutta sellaisenaan esitettynä turhan yksipuolinen. Se, millaiseksi valtioksi Venäjä kommunismin jäljiltä kehittyy, on hänenkin mukaansa vielä auki, vaikka maailma yleisesti matkaa kylmästä sodasta poispäin.<br /><br />On tietysti totta, että paluuta 1950-1980 -lukujen tilanteisiin ei ole näköpiirissä, mutta uutta jännityksen aikaa voi allekirjoittaneen mielestä monelta osin perustellusti verrata kyseisiin aikakausiin. Samalla on muistettava, että Venäjällä ei tällä kertaa ole ekspansionsa hidasteena velvoitetta ideologisesta raamista, vaan maan tiedustelupalvelut käyttävät tavoitteidensa saavuttamiseksi mitä hyvänsä poliittisia voimia, jotka se katsoo hyödyllisiksi itselleen - mihin usein riittää se, että ne ovat haitaksi läntiselle yhteistyölle.<br /><br />Neuvostoajalta periytyvien rakenteiden ja verkostojen merkitystä olen avannut muun muassa aiemmassa blogitekstissäni <a href="http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240638-neuvostorakenteiden-hajoamisesta"><em>Neuvostorakenteiden hajoamisesta</em></a>. Viimeisimmän esimerkin siitä, kuinka neuvostovaikutuksen piirissä olleiden maiden nomenklatuura on uhattuna antoi entinen Georgian presidentti ja Odessan kuvernööri <strong>Mikheil Saakahsvili</strong> murtautuessaan Puolasta Ukrainan puolelle paikallisten väkijoukkojen avulla. Saakashvilin Georgiassa toteuttamat reformit ovat malliesimerkki tahdon ja osaamisen voimasta yhteiskunnallisessa uudistustyössä, vaikka kritiikkiäkin voi monesta asiasta oikeutetusti esittää. Ukrainan oligarkkipresidentti <strong>Petro Poroshenko</strong> riisti sittemmin Odessan kuvernööriksi korruptiota kitkemään kutsumaltaan Saakashvililtä maan kansalaisuuden, joka oli hänen ainoansa. Selektiivistä menettelyä on pidetty osoituksena Ukrainan poliittisen luokan pelokkuudesta reformien edessä.<br /><br />Korruptio on neuvostovaikutuksen piiriin kuuluneissa maissa ollut keskeinen Venäjän hyödyntämä työkalu vaikutusvaltansa lisäämiseksi. Sen levittämisessä maan vanhat tiedusteluverkostot sekä järjestäytynyt rikollisuus ovat olleet avainasemassa. Hanna Smithin mukaan hybridiosaamiskeskuksen tavoitteena tuleekin olemaan omien heikkouksien paikantaminen.<br /><br />Tutkija Mark Galeottin taannoin julkaisema <a href="http://www.ecfr.eu/publications/summary/controlling_chaos_how_russia_manages_its_political_war_in_europe#">raportti</a> kehotti &quot;nimeämään ja häpäisemään&quot; Euroopassa toimivat Venäjän lukuun toimivat tahot. Englanninkielinen &quot;name and shame&quot; ei toki sävyltään ole yhtä synkkä kuin suomenkielinen vastineensa, vaan on vakiintunut tarkoittamaan toimijoiden paikantamista sekä saadun tiedon julkaisemista, josta yleisö voi tehdä omat johtopäätöksensä.<br /><br />Olen aiemmin blogissani tuonut esiin oletettavia syitä sille, miksi Suomessa on nähty verrattain vähän avoimen venäläismielistä provokatiivista poliittista tai kansalaistoimintaa, erityisesti ennen vuotta 2007. Tätä faktaa voi peilata Galeottin<a href="http://www.ecfr.eu/page/-/GALEOTTI_TABLE_1.png?v=1504261293"> taulukkoon</a> kussakin tilanteessa käytettävistä vaikutusmetodeista. Suomessa on vahvat instituutiot, jotka suurelta osin infiltroitiin kylmän sodan aikana aina keskeisiä puolueita, hallintoelimiä, mediaa ja liike-elämääkin myöten. Tätä vaikutustoimintaa ei koskaan avattu ja Suojelupoliisin päällikkö <strong>Antti Pelttarikin</strong> on myöntänyt, ettei &quot;kotiryssätoiminnaksi&quot; leikkisästi ristitty yhteydenpitokulttuuri koskaan oikeastaan loppunut.<br /><br />Olemattomasta alatason korruptiosta ja monelta osin erinomaisen hyvin toimivasta hallinnosta huolimatta Suomi vertautuu näiden verkostojen osalta arkistojen sulkemisen linjan valinneisiin, raskaan neuvostovaikutuksen kokeneisiin maihin. <a href="https://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/1mitrohin%20lahtojuttu-25671">KGB:n ohjekirje vuodelta 1982</a> toteaa seuraavasti:</p><p><em>&quot;Käytännön työssä käytetään kaikkia Neuvostoliiton tiedustelun aktiivisten toimien keräämiä keinoja, muotoja ja menetelmiä. Tämän kaiken on mahdollistanut ainoastaan laajalle levinnyt tiedustelukoneisto ja luotettavat tiedusteluyhteydet valtiollisessa koneistossa, keskeisissä poliittisissa puolueissa, liike-elämän piireissä, nuorisojärjestöissä, ammattiliitoissa ja muissa yhteiskunnallisissa organisaatioissa&quot;.</em><br /><br />Sekä Unkarin että Puolan tilanne on osittain seurausta sosialismin ajan nomenklatuuran kyvyttömyydestä itseanalyysiin, vaikka jälkimmäisessä institutionaaliset puitteet lähimenneisyyden käsittelylle ovat olleet poikkeuksellisen hyvät.<br /><br />Neuvostososialismin konkurssin jäljiltä monet läheisen itätiedusteluyhteyden omaavat poliitikot niin Suomessa kuin muuallakin ottivat osaa Euroopan integraation muotoiluun, mikä tarkoitti samalla vähintään implisiittistä irtiottoa autoritaarisesta maailmankatsomuksesta ja sitoutumista läntisiin arvoihin, mikä on hyvä asia. Yleiseurooppalaisen koheesion kannalta on kuitenkin välttämätöntä katsoa myös menneisyyteen, jotta vanhat yhteydet eivät rasittaisi sen enempää epäsuorasti yhteiskunnallisen epäluottamuksen lähteinä tai suoraan turvallisuusuhkina.<br /><br />Tästä ei hybridiuhkia käsitelleessä seminaarissa puhuttu juuri ollenkaan, vaikka yleisesti historian painolasteista ja niiden käsittelystä käytiin keskustelua myös Suomen osalta aina vuoteen 1918 saakka. Itä-Saksan vakoilutoimintaa Suomessa avanneen Rosenholz-aineiston käsittelystä kysyttäessä <a href="http://m.iltalehti.fi/uutiset/200707270103505_uu.shtml">Jaakonsaari oli kovin huonomuistinen</a>.<br /><br />Kuitenkin Euroopan parlamentin hyväksymä <a href="http://www.europarl.europa.eu/sides/getDoc.do?pubRef=-//EP//TEXT+REPORT+A8-2016-0290+0+DOC+XML+V0//FI">resoluutio</a> viime marraskuulta on asiassa hyvin selväsanainen - sen mukaan parlamentti <em>&quot;-- on erittäin huolissaan Venäjän hallinnon edistämän toiminnan nopeasta laajenemisesta Euroopassa ja mainitsee tästä esimerkkinä disinformaation ja propagandan, joilla pyritään ylläpitämään ja lisäämään Venäjän vaikutusvaltaa ja siten heikentämään ja jakamaan unionia; korostaa, että suuri osa Venäjän hallinnon vihamielisestä propagandasta keskittyy joidenkin Euroopan maiden kuvaamiseen osana &rdquo;Venäjän perinteistä vaikutuspiiriä&rdquo; ja että näin halutaan heikentää niiden itsemääräämisoikeutta ja syvään juurtunutta eurooppalaista identiteettiä, jota kommunistihallinnot aiemmin murensivat; panee merkille, että yksi Venäjän päästrategioista on levittää ja syöttää muille vaihtoehtoista narratiivia, joka usein perustuu historiallisten tapahtumien vääristeltyyn tulkintaan ja jolla pyritään perustelemaan Venäjän ulkoisia toimia ja geopoliittisia etuja; toteaa, että historian vääristely on yksi Venäjän päästrategioista; toteaa tässä yhteydessä, että Venäjän hallinnon narratiivin torjumiseksi olisi lisättävä tietoisuutta kommunistihallintojen rikoksista julkisten kampanjoiden ja koulutusjärjestelmien avulla ja tuettava tutkimus- ja dokumentointitoimia erityisesti entisissä itäblokin maissa&quot;.</em><br /><br />Avointen lähteiden tiedusteluun keskittyvää <a href="https://www.facebook.com/hexmodeus/?fref=ts">Hexmodeus -yritystä</a> pyörittävä <strong>Juho Mikkonen</strong> tiedusteli tilaisuudessa, mitä konkreettisempaa seminaarien lisäksi voitaisiin Venäjän hallinnon harjoittaman vaikutustoiminnan torjumiseksi tehdä. Niin ikään Heidi Hautala ilmaisi tukensa paitsi Euroopan unionin ulkoasiainhallinnon kuin Bellingcatin kaltaisten kansalaisverkostojen pyrkimyksille paljastaa ja ehkäistä Venäjän vaikutustoimintaa.<br /><br />Näiltä osin Euroopan parlmentti samassa resoluutiossa <em>&quot;-- korostaa tukevansa sellaisia aloitteita kuin Baltic Centre for Media Excellence Riiassa, Naton strategisen viestinnän osaamiskeskus tai radikalisoitumisen torjuntaverkoston osaamiskeskus; painottaa, että on hyödynnettävä näiden aloitteiden tuloksia ja analyyseja ja tehostettava unionin analyyttisia valmiuksia kaikilla tasoilla; kehottaa komissiota ja jäsenvaltioita käynnistämään samanlaisia hankkeita, osallistumaan toimittajien kouluttamiseen, tukemaan riippumattomia mediakeskuksia ja tiedotusvälineiden monimuotoisuutta, kannustamaan tiedotusvälineiden ja ajatushautomojen väliseen verkostoitumiseen ja yhteistyöhön ja vaihtamaan parhaita käytäntöjä ja tietoa näillä aloilla&quot;.</em><br /><br />Joukko suomalaisia kansalaistoimijoita on jo pitkään puhunut sen puolesta, että <a href="https://www.facebook.com/lustraatio/">kylmän sodan aikaiset itätiedusteluyhteydet tulisi avata</a> - mieluiten systemaattiseen - tarkasteluun sisältäen arkistolähteiden julkaisun sekä mahdollisesti myös erillisen mekanismin luomisen kansalaisten tiedonsaannin lisäämiseksi ja juridisten tekijöiden arvioimiseksi. Voisiko hybridiosaamiskeskus olla mukana luomassa ja sittemmin osana järjestäytynyttä verkostoa, joka ottaisi prosessin ensivaiheet tehtäväkseen? Tämä olisi omiaan lisäämään myös Suomen uskottavuutta keskuksen sijoituspaikkana näyttäessään, että suhtaudumme vakavasti omiin vaikutukselle heikkoihin kohtiimme.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Perjantaina 8.9.2017 Helsingin Eurooppasalissa pohdittiin nk. hybridiuhilta suojautumista. Mielenkiintoisessa seminaarissa puhuivat sotatieteen tohtori Saara Jantunen, Suomen isännöimän hybridiosaamiskeskuksen tutkimusjohtaja Hanna Smith sekä europarlamentaarikot Liisa Jaakonsaari (sdp) sekä Heidi Hautala (vihr).

Smithin mukaan kylmän sodan jälkeinen transitiokausi sosialismista kohti markkinataloutta on ohitse jopa Venäjällä. Näkemys on perusteltu, mutta sellaisenaan esitettynä turhan yksipuolinen. Se, millaiseksi valtioksi Venäjä kommunismin jäljiltä kehittyy, on hänenkin mukaansa vielä auki, vaikka maailma yleisesti matkaa kylmästä sodasta poispäin.

On tietysti totta, että paluuta 1950-1980 -lukujen tilanteisiin ei ole näköpiirissä, mutta uutta jännityksen aikaa voi allekirjoittaneen mielestä monelta osin perustellusti verrata kyseisiin aikakausiin. Samalla on muistettava, että Venäjällä ei tällä kertaa ole ekspansionsa hidasteena velvoitetta ideologisesta raamista, vaan maan tiedustelupalvelut käyttävät tavoitteidensa saavuttamiseksi mitä hyvänsä poliittisia voimia, jotka se katsoo hyödyllisiksi itselleen - mihin usein riittää se, että ne ovat haitaksi läntiselle yhteistyölle.

Neuvostoajalta periytyvien rakenteiden ja verkostojen merkitystä olen avannut muun muassa aiemmassa blogitekstissäni Neuvostorakenteiden hajoamisesta. Viimeisimmän esimerkin siitä, kuinka neuvostovaikutuksen piirissä olleiden maiden nomenklatuura on uhattuna antoi entinen Georgian presidentti ja Odessan kuvernööri Mikheil Saakahsvili murtautuessaan Puolasta Ukrainan puolelle paikallisten väkijoukkojen avulla. Saakashvilin Georgiassa toteuttamat reformit ovat malliesimerkki tahdon ja osaamisen voimasta yhteiskunnallisessa uudistustyössä, vaikka kritiikkiäkin voi monesta asiasta oikeutetusti esittää. Ukrainan oligarkkipresidentti Petro Poroshenko riisti sittemmin Odessan kuvernööriksi korruptiota kitkemään kutsumaltaan Saakashvililtä maan kansalaisuuden, joka oli hänen ainoansa. Selektiivistä menettelyä on pidetty osoituksena Ukrainan poliittisen luokan pelokkuudesta reformien edessä.

Korruptio on neuvostovaikutuksen piiriin kuuluneissa maissa ollut keskeinen Venäjän hyödyntämä työkalu vaikutusvaltansa lisäämiseksi. Sen levittämisessä maan vanhat tiedusteluverkostot sekä järjestäytynyt rikollisuus ovat olleet avainasemassa. Hanna Smithin mukaan hybridiosaamiskeskuksen tavoitteena tuleekin olemaan omien heikkouksien paikantaminen.

Tutkija Mark Galeottin taannoin julkaisema raportti kehotti "nimeämään ja häpäisemään" Euroopassa toimivat Venäjän lukuun toimivat tahot. Englanninkielinen "name and shame" ei toki sävyltään ole yhtä synkkä kuin suomenkielinen vastineensa, vaan on vakiintunut tarkoittamaan toimijoiden paikantamista sekä saadun tiedon julkaisemista, josta yleisö voi tehdä omat johtopäätöksensä.

Olen aiemmin blogissani tuonut esiin oletettavia syitä sille, miksi Suomessa on nähty verrattain vähän avoimen venäläismielistä provokatiivista poliittista tai kansalaistoimintaa, erityisesti ennen vuotta 2007. Tätä faktaa voi peilata Galeottin taulukkoon kussakin tilanteessa käytettävistä vaikutusmetodeista. Suomessa on vahvat instituutiot, jotka suurelta osin infiltroitiin kylmän sodan aikana aina keskeisiä puolueita, hallintoelimiä, mediaa ja liike-elämääkin myöten. Tätä vaikutustoimintaa ei koskaan avattu ja Suojelupoliisin päällikkö Antti Pelttarikin on myöntänyt, ettei "kotiryssätoiminnaksi" leikkisästi ristitty yhteydenpitokulttuuri koskaan oikeastaan loppunut.

Olemattomasta alatason korruptiosta ja monelta osin erinomaisen hyvin toimivasta hallinnosta huolimatta Suomi vertautuu näiden verkostojen osalta arkistojen sulkemisen linjan valinneisiin, raskaan neuvostovaikutuksen kokeneisiin maihin. KGB:n ohjekirje vuodelta 1982 toteaa seuraavasti:

"Käytännön työssä käytetään kaikkia Neuvostoliiton tiedustelun aktiivisten toimien keräämiä keinoja, muotoja ja menetelmiä. Tämän kaiken on mahdollistanut ainoastaan laajalle levinnyt tiedustelukoneisto ja luotettavat tiedusteluyhteydet valtiollisessa koneistossa, keskeisissä poliittisissa puolueissa, liike-elämän piireissä, nuorisojärjestöissä, ammattiliitoissa ja muissa yhteiskunnallisissa organisaatioissa".

Sekä Unkarin että Puolan tilanne on osittain seurausta sosialismin ajan nomenklatuuran kyvyttömyydestä itseanalyysiin, vaikka jälkimmäisessä institutionaaliset puitteet lähimenneisyyden käsittelylle ovat olleet poikkeuksellisen hyvät.

Neuvostososialismin konkurssin jäljiltä monet läheisen itätiedusteluyhteyden omaavat poliitikot niin Suomessa kuin muuallakin ottivat osaa Euroopan integraation muotoiluun, mikä tarkoitti samalla vähintään implisiittistä irtiottoa autoritaarisesta maailmankatsomuksesta ja sitoutumista läntisiin arvoihin, mikä on hyvä asia. Yleiseurooppalaisen koheesion kannalta on kuitenkin välttämätöntä katsoa myös menneisyyteen, jotta vanhat yhteydet eivät rasittaisi sen enempää epäsuorasti yhteiskunnallisen epäluottamuksen lähteinä tai suoraan turvallisuusuhkina.

Tästä ei hybridiuhkia käsitelleessä seminaarissa puhuttu juuri ollenkaan, vaikka yleisesti historian painolasteista ja niiden käsittelystä käytiin keskustelua myös Suomen osalta aina vuoteen 1918 saakka. Itä-Saksan vakoilutoimintaa Suomessa avanneen Rosenholz-aineiston käsittelystä kysyttäessä Jaakonsaari oli kovin huonomuistinen.

Kuitenkin Euroopan parlamentin hyväksymä resoluutio viime marraskuulta on asiassa hyvin selväsanainen - sen mukaan parlamentti "-- on erittäin huolissaan Venäjän hallinnon edistämän toiminnan nopeasta laajenemisesta Euroopassa ja mainitsee tästä esimerkkinä disinformaation ja propagandan, joilla pyritään ylläpitämään ja lisäämään Venäjän vaikutusvaltaa ja siten heikentämään ja jakamaan unionia; korostaa, että suuri osa Venäjän hallinnon vihamielisestä propagandasta keskittyy joidenkin Euroopan maiden kuvaamiseen osana ”Venäjän perinteistä vaikutuspiiriä” ja että näin halutaan heikentää niiden itsemääräämisoikeutta ja syvään juurtunutta eurooppalaista identiteettiä, jota kommunistihallinnot aiemmin murensivat; panee merkille, että yksi Venäjän päästrategioista on levittää ja syöttää muille vaihtoehtoista narratiivia, joka usein perustuu historiallisten tapahtumien vääristeltyyn tulkintaan ja jolla pyritään perustelemaan Venäjän ulkoisia toimia ja geopoliittisia etuja; toteaa, että historian vääristely on yksi Venäjän päästrategioista; toteaa tässä yhteydessä, että Venäjän hallinnon narratiivin torjumiseksi olisi lisättävä tietoisuutta kommunistihallintojen rikoksista julkisten kampanjoiden ja koulutusjärjestelmien avulla ja tuettava tutkimus- ja dokumentointitoimia erityisesti entisissä itäblokin maissa".

Avointen lähteiden tiedusteluun keskittyvää Hexmodeus -yritystä pyörittävä Juho Mikkonen tiedusteli tilaisuudessa, mitä konkreettisempaa seminaarien lisäksi voitaisiin Venäjän hallinnon harjoittaman vaikutustoiminnan torjumiseksi tehdä. Niin ikään Heidi Hautala ilmaisi tukensa paitsi Euroopan unionin ulkoasiainhallinnon kuin Bellingcatin kaltaisten kansalaisverkostojen pyrkimyksille paljastaa ja ehkäistä Venäjän vaikutustoimintaa.

Näiltä osin Euroopan parlmentti samassa resoluutiossa "-- korostaa tukevansa sellaisia aloitteita kuin Baltic Centre for Media Excellence Riiassa, Naton strategisen viestinnän osaamiskeskus tai radikalisoitumisen torjuntaverkoston osaamiskeskus; painottaa, että on hyödynnettävä näiden aloitteiden tuloksia ja analyyseja ja tehostettava unionin analyyttisia valmiuksia kaikilla tasoilla; kehottaa komissiota ja jäsenvaltioita käynnistämään samanlaisia hankkeita, osallistumaan toimittajien kouluttamiseen, tukemaan riippumattomia mediakeskuksia ja tiedotusvälineiden monimuotoisuutta, kannustamaan tiedotusvälineiden ja ajatushautomojen väliseen verkostoitumiseen ja yhteistyöhön ja vaihtamaan parhaita käytäntöjä ja tietoa näillä aloilla".

Joukko suomalaisia kansalaistoimijoita on jo pitkään puhunut sen puolesta, että kylmän sodan aikaiset itätiedusteluyhteydet tulisi avata - mieluiten systemaattiseen - tarkasteluun sisältäen arkistolähteiden julkaisun sekä mahdollisesti myös erillisen mekanismin luomisen kansalaisten tiedonsaannin lisäämiseksi ja juridisten tekijöiden arvioimiseksi. Voisiko hybridiosaamiskeskus olla mukana luomassa ja sittemmin osana järjestäytynyttä verkostoa, joka ottaisi prosessin ensivaiheet tehtäväkseen? Tämä olisi omiaan lisäämään myös Suomen uskottavuutta keskuksen sijoituspaikkana näyttäessään, että suhtaudumme vakavasti omiin vaikutukselle heikkoihin kohtiimme.

]]>
6 http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/242699-hybridiosaamiskeskus-perkaamaan-myos-suomen-omia-luurankoja#comments Mon, 11 Sep 2017 14:35:50 +0000 Pekka Virkki http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/242699-hybridiosaamiskeskus-perkaamaan-myos-suomen-omia-luurankoja
Tulevan Tehtaankadun päällikön vanhat tuttavuudet http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/241049-tulevan-tehtaankadun-paallikon-vanhat-tuttavuudet <p>Uutisoinnin mukaan Venäjän seuraavaksi Helsingissä palvelevaksi suurlähettilääksi olisi nousemassa <strong>Pavel Kuznetsov</strong>. 56-vuotias diplomaatti on palvellut ensimmäisen kerran Suomessa jo vuonna 1980-85 ja osaa kieltämmekin. Toisen kerran 1991-1996 Venäjää Helsingissä edustanut Kuznetsov toimi välissä muun muassa Slovakian suurlähettiläänä ja on nyt Venäjän ulkoministeriön pääsihteeristön päällikkö.<br /><br />Suomentaito ja eräät muutkin seikat viittaavat siihen, että kyseessä on hyvin todennäköisesti tiedustelumies. Ensimmäisellä komennuksellaan parikymppinen Kuznetsov tuskin on ainakaan merkittävästi itseään iäkkäämpiä poliitikkoja kontaktoinut, joten hänen voisi uskoa toimineen nuorisopuolella.<br /><br />Lyhyt katsaus ajan keskeisiin nuorisopoliitikkoihin herättää kysymyksen, onko vanhoja tuttavuuksia ajateltu hyödyntää nyt, kun entisistä järjestöjohtajista on kuoriutunut keskeisiä poliittisia vaikuttajia ja jopa presidenttiehdokkaita. Olisikin hyvä, jos tässä kirjoituksessa esiinnouseevat henkilöt ja heidän aikalaisensa voisivat tehdä julkisuudessa selkoa mahdollisista yhteyksistään Kuznetsoviin.</p><p>&nbsp;</p><p>Presidenttiehdokkaita ja toimittajia<br /><br />Kuznetsovin ensimmäisen Helsingin-komennuksen aikana keskeisiä nuorisopoliittisia toimijoita olivat muun muassa presidenttiehdokas <strong>Matti Vanhanen</strong>, joka johti keskustan nuorisojärjestöä vuosina 1980-83 sekä politiikan toimittaja <strong>Unto Hämäläinen</strong>, joka samoina vuosina oli kokoomusnuorten nokkamies. Molemmat kuuluivat puolueidensa neuvostomyönteisempään siipeen.<br /><br />Hämäläinen piti tiettävästi aktiivista yhteyttä <strong>V. Marrussitsin</strong> kanssa antaen hänelle myös lukuisia - usein negatiivisia - henkilökuvauksia.<br /><br />Vanhanen toimi myös Rauhanpuolustajissa, joka oli käytännöllisesti katsoen neuvostointressien edistämiseksi perustettu etäpesäke ja jossa keskeinen asema oli taistolaiskommunisteilla, kuten <strong>Mirja Vire-Tuomisella</strong> sekä <strong>Johannes Pakaslahdella</strong>. Kokoomusnuoret ei Unto Hämäläisen pyrkimyksistä huolimatta järjestöön liittynyt.<br /><br />Myös nuori <strong>Eero Heinäluoma</strong> toimi Rauhanpuolustajissa ja oli jo 1970-luvulla osallistunut Varusmiesliiton toimintaan yhdessä Vanhasen kanssa. Vuonna 1983 hänet rekrytoitiin SAK:n nuorisosihteeriksi. SDP:n presidenttiesivaalin ehdokkaista ainakin <strong>Maarit Feldt-Ranta</strong> kuuluu Heinäluoman tiiviiseen lähipiiriin. Heinäluomaa julkisuudessa suitsuttanut SAK:n johtoportaaseen kuuluva <strong>Matti Tukiainen</strong> oli Kuznetsovin ensimmäisen Helsingin-palveluksen aikana sosialidemokraattisten nuorten puheenjohtajana.</p><p>&nbsp;</p><p>Haluammeko palata laboratorioksi?<br /><br /><strong>Jakub Janda</strong> kirjoittaa <a href="http://www.newsweek.com/us-sanctions-should-inspire-europe-kick-out-russian-embassy-spies-647506"><em>Newsweekissä</em></a> olevan mahdollista, että eurooppalaiset Nato-maat vastaavat uusiin Venäjä-pakotteisiin vähentämällä suurlähetystöissä työskentelevien venäläisagenttien määriä.</p><p>On spekuloitu esitetty tämän voivan johtaa myös siihen, että Venäjä pyrkii sijoittamaan näitä karkotettavia henkilöitä nimenomaan Suomeen odottamaan suhdanteen parantumista. <strong>Seppo Tiitisen</strong> johtokaudella Supo salli sellaistenkin diplomaattien, jotka olivat tulleet lännestä karkotetuiksi, palvella Helsingissä.</p><p>&quot;Osana presidentivaalikeskustelua olisi varmaa paikallaan, että presidenttiehdokkailta tiedusteltaisiin, että onko Suomen asemalle eduksi, että Suomi yhä edelleen kansainvälisissä suhteissa vaikuttaisi olevan kuin &quot;laboratorio&quot; tai &quot;erityisalue&quot;, jossa eivät päde samat säännöt kuin muualla läntisessä maailmassa?&quot;, kommentaattori <strong>Mika J. Viljakainen</strong> <a href="https://www.facebook.com/groups/lustraatio/?multi_permalinks=1277475692360927&amp;notif_t=group_activity&amp;notif_id=1502198474503077">kysyy Facebookissa</a> artikkeliin viitaten.</p><p>Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja, Rauhanpuolustajien puheenjohtaja <strong>Markku Kangaspuro</strong> on arvioinut, ettei Venäjä aio sekaantua Suomen presidentinvaaliin. Muutamaa päivää ennen Krimin anneksiota hän ei tosin uskonut senkään tapahtuvan. Presidentinvaallin osalta Kangaspuron linjoilla oli SDP:n presidenttiehdokkaiden paneelin viime viikolla vetänyt Unto Hämäläinen - siksi, että <strong>Boris Jeltsin</strong> oli tehnyt asiasta lupauksen. Boris Jeltsin tosin lupasi myös Venäjän turvaavan Ukrainan alueellisen koskemattomuuden ns. Budapestin muistiossa.<br /><br />Jos tuleva suurlähettiläs todella on Kuznetsov, on mielenkiintoista nähdä, milloin hän saapuu Suomeen.<br /><br />Vuonna 1971 äkkilähdön Helsingistä saanut, KGB:n salamurhaosaston johtajaksi sittemmin paljastunut <strong>Viktor Vladimirov</strong> palasi Tehtaankadulle vuonna 1977 poistuakseen seuraavalla vuosikymmenellä presidentti <strong>Urho Kekkosen</strong> saatua seuraajansa. Kuznetsovin kanssa he ehtivät työskennellä samanaikaisesti nelisen vuotta. Supon päällikkö Seppo Tiitinen toimi viestinviejänä Vladimiroville, jonka ykkössuosikki ehdokkaista oli lähetystöneuvoksen kanssa tiivistä yhteyttä pitänyt <strong>Mauno Koivisto</strong>.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Uutisoinnin mukaan Venäjän seuraavaksi Helsingissä palvelevaksi suurlähettilääksi olisi nousemassa Pavel Kuznetsov. 56-vuotias diplomaatti on palvellut ensimmäisen kerran Suomessa jo vuonna 1980-85 ja osaa kieltämmekin. Toisen kerran 1991-1996 Venäjää Helsingissä edustanut Kuznetsov toimi välissä muun muassa Slovakian suurlähettiläänä ja on nyt Venäjän ulkoministeriön pääsihteeristön päällikkö.

Suomentaito ja eräät muutkin seikat viittaavat siihen, että kyseessä on hyvin todennäköisesti tiedustelumies. Ensimmäisellä komennuksellaan parikymppinen Kuznetsov tuskin on ainakaan merkittävästi itseään iäkkäämpiä poliitikkoja kontaktoinut, joten hänen voisi uskoa toimineen nuorisopuolella.

Lyhyt katsaus ajan keskeisiin nuorisopoliitikkoihin herättää kysymyksen, onko vanhoja tuttavuuksia ajateltu hyödyntää nyt, kun entisistä järjestöjohtajista on kuoriutunut keskeisiä poliittisia vaikuttajia ja jopa presidenttiehdokkaita. Olisikin hyvä, jos tässä kirjoituksessa esiinnouseevat henkilöt ja heidän aikalaisensa voisivat tehdä julkisuudessa selkoa mahdollisista yhteyksistään Kuznetsoviin.

 

Presidenttiehdokkaita ja toimittajia

Kuznetsovin ensimmäisen Helsingin-komennuksen aikana keskeisiä nuorisopoliittisia toimijoita olivat muun muassa presidenttiehdokas Matti Vanhanen, joka johti keskustan nuorisojärjestöä vuosina 1980-83 sekä politiikan toimittaja Unto Hämäläinen, joka samoina vuosina oli kokoomusnuorten nokkamies. Molemmat kuuluivat puolueidensa neuvostomyönteisempään siipeen.

Hämäläinen piti tiettävästi aktiivista yhteyttä V. Marrussitsin kanssa antaen hänelle myös lukuisia - usein negatiivisia - henkilökuvauksia.

Vanhanen toimi myös Rauhanpuolustajissa, joka oli käytännöllisesti katsoen neuvostointressien edistämiseksi perustettu etäpesäke ja jossa keskeinen asema oli taistolaiskommunisteilla, kuten Mirja Vire-Tuomisella sekä Johannes Pakaslahdella. Kokoomusnuoret ei Unto Hämäläisen pyrkimyksistä huolimatta järjestöön liittynyt.

Myös nuori Eero Heinäluoma toimi Rauhanpuolustajissa ja oli jo 1970-luvulla osallistunut Varusmiesliiton toimintaan yhdessä Vanhasen kanssa. Vuonna 1983 hänet rekrytoitiin SAK:n nuorisosihteeriksi. SDP:n presidenttiesivaalin ehdokkaista ainakin Maarit Feldt-Ranta kuuluu Heinäluoman tiiviiseen lähipiiriin. Heinäluomaa julkisuudessa suitsuttanut SAK:n johtoportaaseen kuuluva Matti Tukiainen oli Kuznetsovin ensimmäisen Helsingin-palveluksen aikana sosialidemokraattisten nuorten puheenjohtajana.

 

Haluammeko palata laboratorioksi?

Jakub Janda kirjoittaa Newsweekissä olevan mahdollista, että eurooppalaiset Nato-maat vastaavat uusiin Venäjä-pakotteisiin vähentämällä suurlähetystöissä työskentelevien venäläisagenttien määriä.

On spekuloitu esitetty tämän voivan johtaa myös siihen, että Venäjä pyrkii sijoittamaan näitä karkotettavia henkilöitä nimenomaan Suomeen odottamaan suhdanteen parantumista. Seppo Tiitisen johtokaudella Supo salli sellaistenkin diplomaattien, jotka olivat tulleet lännestä karkotetuiksi, palvella Helsingissä.

"Osana presidentivaalikeskustelua olisi varmaa paikallaan, että presidenttiehdokkailta tiedusteltaisiin, että onko Suomen asemalle eduksi, että Suomi yhä edelleen kansainvälisissä suhteissa vaikuttaisi olevan kuin "laboratorio" tai "erityisalue", jossa eivät päde samat säännöt kuin muualla läntisessä maailmassa?", kommentaattori Mika J. Viljakainen kysyy Facebookissa artikkeliin viitaten.

Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja, Rauhanpuolustajien puheenjohtaja Markku Kangaspuro on arvioinut, ettei Venäjä aio sekaantua Suomen presidentinvaaliin. Muutamaa päivää ennen Krimin anneksiota hän ei tosin uskonut senkään tapahtuvan. Presidentinvaallin osalta Kangaspuron linjoilla oli SDP:n presidenttiehdokkaiden paneelin viime viikolla vetänyt Unto Hämäläinen - siksi, että Boris Jeltsin oli tehnyt asiasta lupauksen. Boris Jeltsin tosin lupasi myös Venäjän turvaavan Ukrainan alueellisen koskemattomuuden ns. Budapestin muistiossa.

Jos tuleva suurlähettiläs todella on Kuznetsov, on mielenkiintoista nähdä, milloin hän saapuu Suomeen.

Vuonna 1971 äkkilähdön Helsingistä saanut, KGB:n salamurhaosaston johtajaksi sittemmin paljastunut Viktor Vladimirov palasi Tehtaankadulle vuonna 1977 poistuakseen seuraavalla vuosikymmenellä presidentti Urho Kekkosen saatua seuraajansa. Kuznetsovin kanssa he ehtivät työskennellä samanaikaisesti nelisen vuotta. Supon päällikkö Seppo Tiitinen toimi viestinviejänä Vladimiroville, jonka ykkössuosikki ehdokkaista oli lähetystöneuvoksen kanssa tiivistä yhteyttä pitänyt Mauno Koivisto.

]]>
4 http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/241049-tulevan-tehtaankadun-paallikon-vanhat-tuttavuudet#comments Tue, 08 Aug 2017 14:25:04 +0000 Pekka Virkki http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/241049-tulevan-tehtaankadun-paallikon-vanhat-tuttavuudet
Huhtasaari syytä ottaa vakavasti - antiglobalistinaiset menestyneet ennenkin http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240944-huhtasaari-syyta-ottaa-vakavasti-antiglobalistinaiset-menestyneet-ennenkin <p><strong>Laura Huhtasaaren</strong> nimeäminen perussuomalaisten presidenttiehdokkaaksi on luontevaa jatkoa perussuomalaisten uudelleenorientoitumiselle kohti yleiseurooppalaista, konservatiivisena itseään pitävää antiglobalismia. <strong>Marine Le Peniä</strong> ja <strong>Donald Trumpia</strong> ihaileva, kohtuullisen sanavalmiiksi arvioitu akateeminen naisehdokas voi yllättää vaalikentillä monet. Etenkään voimakkaan polarisaation tai ehdokasta vastaan suunnattavan negatiivisen mediahuomion seurauksena eteneminen toiselle kierrokselle ei ole mahdotonta.<br /><br />Antiglobalisminsa, turvallisuuspoliittisen fatalismin, liberalismin kritiikin sekä sosiaalisten kysymysten korostamisen osalta samaan lokeroon asettuva presidentti <strong>Tarja Halonenkaan</strong> ei lähtenyt kisaan ennakkosuosikkina, jos kohta häntä vastassa ei ollut voimakasta suosiota nauttivaa istuvaa presidenttiä. Huhtasaaren valinta näyttää erittäin epätodennäköiseltä, mutta <strong>Pekka Haavistoa</strong> vahvempi kakkossija ei ole ollenkaan pois laskuista.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Henkilö?</strong><br /><br />Huhtasaaren uskonnolliset näkemykset ja niiden suhde tieteeseen ovat herättäneet paljon huomiota, osin varsin pinnallista sellaista. Äänestäjät saavat tietenkin arvioida ehdokkaita heidän maailmankatsomuksensa ja minkä tahansa haluamansa asian pohjalta - se on erottamaton osa demokratiaa. Suomalaiset arvostavat kuitenkin myös jääräpäisyyttä, minkä perussuomalaisten puheenjohtaja <strong>Jussi Halla-aho</strong> varsin onnistuneesti nosti positiiviseen valoon presidenttiehdokasesityksensä julkistaessaan.<br /><br />Jotkut tulevat varmasti käyttämään myös sukupuolikorttia, jos kohta sen merkitys ei ole samanlainen kuin vuosien 1994 ja 2000 presidentinvaalissa ehdokkaan poliittisesta kannasta sekä siitä johtuen, että paine saada naispresidentti valituksi on tavallaan kerran jo purettu, &quot;lasikatto&quot; rikottu, eikä kyse olisi siten ainutlaatuisesta asiasta.<br /><br />Akateemisesti koulutettuna opettajana ja miellyttävän oloisesti esiintyvällä Huhtasaarella lienee kykyä vedota myös sellaiseen yleisöön, johon Halla-aho tai harva puoluetoverinsa olisi profiilinsa puolesta muutoin kyennyt. Toisaalta suuri osa ei-akateemista perussuomalaisten äänestäjäkuntaa tuskin välittää maanläheisen ja ulkoisesti edustavan ehdokkaan taustasta negatiivisessa mielessä.<br /><br />Liialliset ja pinnalliset hyökkäykset ehdokkaan henkilöä vastaan kääntyvät siis itseään vastaan. Oikeampi kärki on asiakeskustelussa, kuten sen tietysti ideaalitilanteessa pitäisi aina olla.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Linja?</strong><br /><br />Huhtasaaren vaaliohjelmasta saamme todennäköisesti kuulla lähiviikkoina lisää. Ehdokkuuden julkistamistilaisuudessa pidetty puhe ja sitää seuranneet haastattelut antavat kuitenkin jonkinlaista osviittaa: ulkopoliittinen linja on länsi-integraatioon penseästi suhtautuva, Venäjän suhteen fatalistinen ja konfliktin ennaltaehkäisyn mahdollisuutta vähättelevä, suomalaisten sosiaalipalveluiden turvaamista korostava sekä ainakin pinnallisesti arvokonservatiivinen.<br /><br />Samanlaista maantieteen muka sanelemaa &quot;realismia&quot; sekä vähintään kyseenalaisin argumentein perusteltua liittoutumisen vastaisuutta saattoi kuulla jo aiemmin mainitulta presidentti Haloselta sekä kaikilta kolmelta nyky-SDP:n ehdokasehdokkaalta <strong>Unto Hämäläisen</strong> moderoimassa, 3.8. järjestetyssä presidenttipaneelissa. Huhtasaaren linjassa pidemmälle menee lähinnä Euroopan unionin vastustaminen. Tämä nousee todennäköisesti vaalikeskusteluissa esiin.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Sekaantuuko Venäjä?</strong><br /><br />Huhtasaari on nostanut esiin myös keskustelun ulkomaisesta vaikutuksesta vaaleihin. &quot;On naiivia ajatella, että vain Venäjä pyrkisi vaikuttamaan muiden maiden vaaleihin&quot;, hän kirjoitti Facebookissa ennen ehdokkuutensa julkistamista. Väitettään hän ei avaa, sen sijaan kommentoijan nostaessa esiin Venäjän naapureiltaan tekemät aluevaltaukset Huhtasaari kysyy, estäisikö Nato tämän, vaikkei koko keskustelussa ole aiemmin pohdittu kertaakaan Nato-jäsenyyttä. Niinikään ehdokas on syyttänyt Euroopan unionia <strong>Hillary Clintonin</strong> tukemisesta.<br /><br />Unto Hämäläinen julkaisi muutamaa päivää ennen paneelia Helsingin Sanomissa artikkelin, jossa arveli, ettei Venäjä aio sekaantua Suomen presidentinvaaliin, koska presidentti <strong>Boris Jeltsin</strong> näin lupasi. Toki Jeltsin lupasi myös mm. turvata Ukrainan alueellisen koskemattomuuden.<br /><br />Itse en ole Hämäläisen tavoin optimistinen. Tämä ei tarkoita, että Venäjä lähtisi - etenkään näkyvästi - tukemaan yksittäisiä ehdokkaita. Vaalidebattiin vaikuttaminen mahdollisin vuodoin, kiristysyrityksin ja ns. pehmeämmillä keinoilla, kuten asettamalla ehdokkaiden lähipiiriin tiiviit Venäjä-yhteydet omaavia henkilöitä ovat eri asia. Tämä uhka koskee jokaista ehdokasta. Lisäksi yleinen keskusteluilmapiiriin vaikuttaminen on todennäköistä.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Vaalikeskustelu raiteilleen</strong><br /><br />Ns. arvojohtajuuden korostamisen myötä erityisesti turvallisuuspoliittisesti rauhallisempina aikoina presidentinvaali on keskittynyt presidentin ydintehtävien arvioinnin ulkopuolelle. Nyt tilanne on toinen jo siksikin, että ehdolla on todennäköisesti ainakin kaksi erittäin EU-kriittistä ehdokasta - Nato-myönteisiä ei kannattajakorttien keräämistä suunnittelevan <strong>Petrus Pennasen</strong> lisäksi näytä olevan luvassa.<br /><br />Tämä ei tarkoita, etteikö ehdokkaissa olisi eroja. Muutaman asian pitäminen mielessä voisikin auttaa vaalikeskustelun hedelmällisyyttä ja pysymistä olennaisessa.<br /><br /><em>1. Kun puhutaan Euroopan unionista, puhutaan Euroopan unionista<br /><br />Kun puhutaan EU-linjasta, on syytä keskustella unionin toimintatavoista, niiden kehittämisestä ja jos niitä ei joltakin osalta ole realistista saada parantumaan, sanoa ja perustella asia.<br /><br />Euroopan unionista puhuttaessa ei puhuta Euroopan unionia kannattavien poliitikkojen asiaan liittymättömistä ominaisuuksista, kannoista tai taustasta.<br /><br />Se, että moni eurooppaliikkeen aktiiveista oli aiemmin neuvostomyönteisiä sosialisteja, ei ole argumentti Euroopan unionia vastaan. Se ei tarkoita, että pääosin konservatiivien ja läntisten sosialidemokraattien rakentama unioni olisi näiden henkilöiden aiemman ideologian mukainen. Se, että <strong>Alexander Stubbilla</strong> on valkoiset hampaat ja suomenruotsalainen tausta, ei tarkoita, että EU-jäsenyys hyödyttäisi vain eliittiä ja hyväkuntoisia.<br /><br />Tämä ei estä tarkastelemasta näiden henkilöiden toimintaa kriittisesti, mutta unionin leimaaminen joidenkin kannattajiensa perusteella muistuttaa kovasti kaikkien perussuomalaisten leimaamista rasisteiksi puolueen yksittäisen äänestäjän humalaisten huutelujen perusteella.<br /><br />2. Myönnetään tehdyt virheet avoimesti<br /><br />Kansallisilla päättäjillä on ollut ajoittain paha tapa sälyttää EU:n syyksi ongelmia, jotka ovat todellisuudessa kotimaista tekoa. Suomi ei ole tässä poikkeus.<br /><br />Samat päättäjät, joiden aikana Suomi ajettiin Euroopan unioniin ja tiivistyvään integraatioon, ovat tehneet myös suuren luokan virheitä. Ensinnäkin monella heistä on vahva itätiedustelutausta kylmän sodan ajalta silloisen poliittisen kulttuurin myötä. Pankkikriisin ja 1990-luvun alun laman osalta raskaimman vastuun kantaneet poliitikot ovat osittain siirtyneet EU-tehtäviin.<br /><br />Vastoin varsin yleistä käsitystä, Euroopan unioni ei kuitenkaan ole näitä &quot;kansallisia nomenklatuuria&quot; vahvistava, vaan pikemminkin rajoittava tekijä. Sitä ei muuta se, että osa suomalaispoliitikoista - etunenässä entinen pääministeri <strong>Paavo Lipponen</strong> - on ajanut voimakkaasti keskitetympää unionia, joka olisi myös tiiviimmin kytketty Venäjään. Monet suomalaiset, joita on pidetty varsin integraatiomyönteisinä, ovat puolestaan esimerkiksi turvallisuusyhteistyössä suhtautuneet unionin tiivistämiseen erittäin penseästi.<br /><br />Sen lisäksi, ettei kotimaisen poliittisen järjestelmän ongelmia laiteta Euroopan unionin viaksi, ne pitää oikeasti myös korjata. Tämän laiminlyönnistä on osittain kyse Unkarin ja myös Puolan - joita ei sinänsä ole kovin hedelmällistä verrata - viimeaikaisessa kehityksessä.<br /><br />Vaikka olisi ideaalia, että ongelmat käytäisiin lävitse asianosaisten eläessä, fakta, että seuraava presidentinvaali on ensimmäinen suomettumisen tunkion sulkeneen ja 1990-luvun virheissä olennaista osaa näytelleen presidentti <strong>Mauno Koiviston</strong> kuoleman jälkeen auttanee keskustelua.<br /><br />3. EU:n ja eurovaluutan turvallisuuspoliittisen merkityksen tunnustaminen<br /><br />Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho on antanut ymmärtää edistävänsä EU-eroa siinäkin tapauksessa, että Suomi ei liity Natoon.<br /><br />Unionin jäsenyys ei ole turvatakuu - osittainen kiitos tästä kuuluu turvatakuulausekkeen vesittäneille Tarja Haloselle sekä <strong>Erkki Tuomiojalle</strong> - mutta kaukana merkityksettömästä tässäkään suhteessa.<br /><br />Eurovaluutta - haluttiin tai ei - on myös turvallisuuspoliittinen vakauttaja. Euromaan joutuessa kriisiin ovat taloudelliset vaikutukset aivan toista luokkaa kuin yhteisvaluutan ulkopuolella ollessa.<br /><br />Tämä liittyy edelliseen kohtaan: pääministeri Lipposen ja nykyisen presidentti <strong>Sauli Niinistön</strong> valtiovarainministerikaudella tehty EMU-ratkaisu nähtiin ainakin oikeiston piirissä osittain Nato-jäsenyyden korvikkeena, vaikkei tätä ääneen lausuttu. Jos Suomen asema poliitikkojen - mukaan lukien Lipposen omat - itäyhteydet ja suomettumisen perintö olisi avattu avoimelle tarkastelulle 1990-luvulla tai viimeistään 2000-luvun alussa, olisi todennäköisemmin päädytty laajempaan keskusteluun maamme turvallisuuspoliittisesta asemasta. Ilmeisesti sosialidemokraatit halusivat välttää tämän asettuessaan kannattamaan yhteisvaluuttaa. Näin ollen eurojäsenyydestä keskusteltaessa ensisijaisesti arvioitavana ei ollutkaan ehkä valuuttapolitiikka, vaan jokin aivan muu.<br /><br />Laura Huhtasaari nosti ehdokkuuspuheessaan esiin Niinistön roolin eurojäsenyyden edistäjänä.<br /><br />Euron ja EU:n valuvikoja tulee tarkastella, mutta tällöin on syytä muistaa niiden turvallisuuspoliittinen merkitys ja tarjota vaihtoehtoiset ratkaisut. Tämä on vaikeaa vaalissa, jossa leijonanosa ehdokkaista toitottaa sotilaallisen liittoutumattomuuden tai YK:n merkitystä turvallisuusongelmien ratkaisijana.<br /><br />--</em><br /><br />Kuvien oikeudet:</p><p>By Kancelaria PremieraDerivative work: Kamil.ryy - This file has been extracted from another file: Beata Szydło (2016).JPG, Public Domain, <a href="https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=56439825" title="https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=56439825">https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=56439825</a></p><p>By Kremlin.ru, CC BY 4.0, <a href="https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=58154647" title="https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=58154647">https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=58154647</a></p><p>By Tarja_Halonen_1c389_8827.jpg: Janwikifotoderivative work: Bff (talk) - Tarja_Halonen_1c389_8827.jpg, CC BY-SA 3.0, <a href="https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=15607340" title="https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=15607340">https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=15607340</a></p><p>By Soppakanuuna - Oma teos, CC BY-SA 4.0, <a href="https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=51400803" title="https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=51400803">https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=51400803</a><br />&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Laura Huhtasaaren nimeäminen perussuomalaisten presidenttiehdokkaaksi on luontevaa jatkoa perussuomalaisten uudelleenorientoitumiselle kohti yleiseurooppalaista, konservatiivisena itseään pitävää antiglobalismia. Marine Le Peniä ja Donald Trumpia ihaileva, kohtuullisen sanavalmiiksi arvioitu akateeminen naisehdokas voi yllättää vaalikentillä monet. Etenkään voimakkaan polarisaation tai ehdokasta vastaan suunnattavan negatiivisen mediahuomion seurauksena eteneminen toiselle kierrokselle ei ole mahdotonta.

Antiglobalisminsa, turvallisuuspoliittisen fatalismin, liberalismin kritiikin sekä sosiaalisten kysymysten korostamisen osalta samaan lokeroon asettuva presidentti Tarja Halonenkaan ei lähtenyt kisaan ennakkosuosikkina, jos kohta häntä vastassa ei ollut voimakasta suosiota nauttivaa istuvaa presidenttiä. Huhtasaaren valinta näyttää erittäin epätodennäköiseltä, mutta Pekka Haavistoa vahvempi kakkossija ei ole ollenkaan pois laskuista.

 

Henkilö?

Huhtasaaren uskonnolliset näkemykset ja niiden suhde tieteeseen ovat herättäneet paljon huomiota, osin varsin pinnallista sellaista. Äänestäjät saavat tietenkin arvioida ehdokkaita heidän maailmankatsomuksensa ja minkä tahansa haluamansa asian pohjalta - se on erottamaton osa demokratiaa. Suomalaiset arvostavat kuitenkin myös jääräpäisyyttä, minkä perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho varsin onnistuneesti nosti positiiviseen valoon presidenttiehdokasesityksensä julkistaessaan.

Jotkut tulevat varmasti käyttämään myös sukupuolikorttia, jos kohta sen merkitys ei ole samanlainen kuin vuosien 1994 ja 2000 presidentinvaalissa ehdokkaan poliittisesta kannasta sekä siitä johtuen, että paine saada naispresidentti valituksi on tavallaan kerran jo purettu, "lasikatto" rikottu, eikä kyse olisi siten ainutlaatuisesta asiasta.

Akateemisesti koulutettuna opettajana ja miellyttävän oloisesti esiintyvällä Huhtasaarella lienee kykyä vedota myös sellaiseen yleisöön, johon Halla-aho tai harva puoluetoverinsa olisi profiilinsa puolesta muutoin kyennyt. Toisaalta suuri osa ei-akateemista perussuomalaisten äänestäjäkuntaa tuskin välittää maanläheisen ja ulkoisesti edustavan ehdokkaan taustasta negatiivisessa mielessä.

Liialliset ja pinnalliset hyökkäykset ehdokkaan henkilöä vastaan kääntyvät siis itseään vastaan. Oikeampi kärki on asiakeskustelussa, kuten sen tietysti ideaalitilanteessa pitäisi aina olla.

 

Linja?

Huhtasaaren vaaliohjelmasta saamme todennäköisesti kuulla lähiviikkoina lisää. Ehdokkuuden julkistamistilaisuudessa pidetty puhe ja sitää seuranneet haastattelut antavat kuitenkin jonkinlaista osviittaa: ulkopoliittinen linja on länsi-integraatioon penseästi suhtautuva, Venäjän suhteen fatalistinen ja konfliktin ennaltaehkäisyn mahdollisuutta vähättelevä, suomalaisten sosiaalipalveluiden turvaamista korostava sekä ainakin pinnallisesti arvokonservatiivinen.

Samanlaista maantieteen muka sanelemaa "realismia" sekä vähintään kyseenalaisin argumentein perusteltua liittoutumisen vastaisuutta saattoi kuulla jo aiemmin mainitulta presidentti Haloselta sekä kaikilta kolmelta nyky-SDP:n ehdokasehdokkaalta Unto Hämäläisen moderoimassa, 3.8. järjestetyssä presidenttipaneelissa. Huhtasaaren linjassa pidemmälle menee lähinnä Euroopan unionin vastustaminen. Tämä nousee todennäköisesti vaalikeskusteluissa esiin.

 

Sekaantuuko Venäjä?

Huhtasaari on nostanut esiin myös keskustelun ulkomaisesta vaikutuksesta vaaleihin. "On naiivia ajatella, että vain Venäjä pyrkisi vaikuttamaan muiden maiden vaaleihin", hän kirjoitti Facebookissa ennen ehdokkuutensa julkistamista. Väitettään hän ei avaa, sen sijaan kommentoijan nostaessa esiin Venäjän naapureiltaan tekemät aluevaltaukset Huhtasaari kysyy, estäisikö Nato tämän, vaikkei koko keskustelussa ole aiemmin pohdittu kertaakaan Nato-jäsenyyttä. Niinikään ehdokas on syyttänyt Euroopan unionia Hillary Clintonin tukemisesta.

Unto Hämäläinen julkaisi muutamaa päivää ennen paneelia Helsingin Sanomissa artikkelin, jossa arveli, ettei Venäjä aio sekaantua Suomen presidentinvaaliin, koska presidentti Boris Jeltsin näin lupasi. Toki Jeltsin lupasi myös mm. turvata Ukrainan alueellisen koskemattomuuden.

Itse en ole Hämäläisen tavoin optimistinen. Tämä ei tarkoita, että Venäjä lähtisi - etenkään näkyvästi - tukemaan yksittäisiä ehdokkaita. Vaalidebattiin vaikuttaminen mahdollisin vuodoin, kiristysyrityksin ja ns. pehmeämmillä keinoilla, kuten asettamalla ehdokkaiden lähipiiriin tiiviit Venäjä-yhteydet omaavia henkilöitä ovat eri asia. Tämä uhka koskee jokaista ehdokasta. Lisäksi yleinen keskusteluilmapiiriin vaikuttaminen on todennäköistä.

 

Vaalikeskustelu raiteilleen

Ns. arvojohtajuuden korostamisen myötä erityisesti turvallisuuspoliittisesti rauhallisempina aikoina presidentinvaali on keskittynyt presidentin ydintehtävien arvioinnin ulkopuolelle. Nyt tilanne on toinen jo siksikin, että ehdolla on todennäköisesti ainakin kaksi erittäin EU-kriittistä ehdokasta - Nato-myönteisiä ei kannattajakorttien keräämistä suunnittelevan Petrus Pennasen lisäksi näytä olevan luvassa.

Tämä ei tarkoita, etteikö ehdokkaissa olisi eroja. Muutaman asian pitäminen mielessä voisikin auttaa vaalikeskustelun hedelmällisyyttä ja pysymistä olennaisessa.

1. Kun puhutaan Euroopan unionista, puhutaan Euroopan unionista

Kun puhutaan EU-linjasta, on syytä keskustella unionin toimintatavoista, niiden kehittämisestä ja jos niitä ei joltakin osalta ole realistista saada parantumaan, sanoa ja perustella asia.

Euroopan unionista puhuttaessa ei puhuta Euroopan unionia kannattavien poliitikkojen asiaan liittymättömistä ominaisuuksista, kannoista tai taustasta.

Se, että moni eurooppaliikkeen aktiiveista oli aiemmin neuvostomyönteisiä sosialisteja, ei ole argumentti Euroopan unionia vastaan. Se ei tarkoita, että pääosin konservatiivien ja läntisten sosialidemokraattien rakentama unioni olisi näiden henkilöiden aiemman ideologian mukainen. Se, että Alexander Stubbilla on valkoiset hampaat ja suomenruotsalainen tausta, ei tarkoita, että EU-jäsenyys hyödyttäisi vain eliittiä ja hyväkuntoisia.

Tämä ei estä tarkastelemasta näiden henkilöiden toimintaa kriittisesti, mutta unionin leimaaminen joidenkin kannattajiensa perusteella muistuttaa kovasti kaikkien perussuomalaisten leimaamista rasisteiksi puolueen yksittäisen äänestäjän humalaisten huutelujen perusteella.

2. Myönnetään tehdyt virheet avoimesti

Kansallisilla päättäjillä on ollut ajoittain paha tapa sälyttää EU:n syyksi ongelmia, jotka ovat todellisuudessa kotimaista tekoa. Suomi ei ole tässä poikkeus.

Samat päättäjät, joiden aikana Suomi ajettiin Euroopan unioniin ja tiivistyvään integraatioon, ovat tehneet myös suuren luokan virheitä. Ensinnäkin monella heistä on vahva itätiedustelutausta kylmän sodan ajalta silloisen poliittisen kulttuurin myötä. Pankkikriisin ja 1990-luvun alun laman osalta raskaimman vastuun kantaneet poliitikot ovat osittain siirtyneet EU-tehtäviin.

Vastoin varsin yleistä käsitystä, Euroopan unioni ei kuitenkaan ole näitä "kansallisia nomenklatuuria" vahvistava, vaan pikemminkin rajoittava tekijä. Sitä ei muuta se, että osa suomalaispoliitikoista - etunenässä entinen pääministeri Paavo Lipponen - on ajanut voimakkaasti keskitetympää unionia, joka olisi myös tiiviimmin kytketty Venäjään. Monet suomalaiset, joita on pidetty varsin integraatiomyönteisinä, ovat puolestaan esimerkiksi turvallisuusyhteistyössä suhtautuneet unionin tiivistämiseen erittäin penseästi.

Sen lisäksi, ettei kotimaisen poliittisen järjestelmän ongelmia laiteta Euroopan unionin viaksi, ne pitää oikeasti myös korjata. Tämän laiminlyönnistä on osittain kyse Unkarin ja myös Puolan - joita ei sinänsä ole kovin hedelmällistä verrata - viimeaikaisessa kehityksessä.

Vaikka olisi ideaalia, että ongelmat käytäisiin lävitse asianosaisten eläessä, fakta, että seuraava presidentinvaali on ensimmäinen suomettumisen tunkion sulkeneen ja 1990-luvun virheissä olennaista osaa näytelleen presidentti Mauno Koiviston kuoleman jälkeen auttanee keskustelua.

3. EU:n ja eurovaluutan turvallisuuspoliittisen merkityksen tunnustaminen

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho on antanut ymmärtää edistävänsä EU-eroa siinäkin tapauksessa, että Suomi ei liity Natoon.

Unionin jäsenyys ei ole turvatakuu - osittainen kiitos tästä kuuluu turvatakuulausekkeen vesittäneille Tarja Haloselle sekä Erkki Tuomiojalle - mutta kaukana merkityksettömästä tässäkään suhteessa.

Eurovaluutta - haluttiin tai ei - on myös turvallisuuspoliittinen vakauttaja. Euromaan joutuessa kriisiin ovat taloudelliset vaikutukset aivan toista luokkaa kuin yhteisvaluutan ulkopuolella ollessa.

Tämä liittyy edelliseen kohtaan: pääministeri Lipposen ja nykyisen presidentti Sauli Niinistön valtiovarainministerikaudella tehty EMU-ratkaisu nähtiin ainakin oikeiston piirissä osittain Nato-jäsenyyden korvikkeena, vaikkei tätä ääneen lausuttu. Jos Suomen asema poliitikkojen - mukaan lukien Lipposen omat - itäyhteydet ja suomettumisen perintö olisi avattu avoimelle tarkastelulle 1990-luvulla tai viimeistään 2000-luvun alussa, olisi todennäköisemmin päädytty laajempaan keskusteluun maamme turvallisuuspoliittisesta asemasta. Ilmeisesti sosialidemokraatit halusivat välttää tämän asettuessaan kannattamaan yhteisvaluuttaa. Näin ollen eurojäsenyydestä keskusteltaessa ensisijaisesti arvioitavana ei ollutkaan ehkä valuuttapolitiikka, vaan jokin aivan muu.

Laura Huhtasaari nosti ehdokkuuspuheessaan esiin Niinistön roolin eurojäsenyyden edistäjänä.

Euron ja EU:n valuvikoja tulee tarkastella, mutta tällöin on syytä muistaa niiden turvallisuuspoliittinen merkitys ja tarjota vaihtoehtoiset ratkaisut. Tämä on vaikeaa vaalissa, jossa leijonanosa ehdokkaista toitottaa sotilaallisen liittoutumattomuuden tai YK:n merkitystä turvallisuusongelmien ratkaisijana.

--


Kuvien oikeudet:

By Kancelaria PremieraDerivative work: Kamil.ryy - This file has been extracted from another file: Beata Szydło (2016).JPG, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=56439825

By Kremlin.ru, CC BY 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=58154647

By Tarja_Halonen_1c389_8827.jpg: Janwikifotoderivative work: Bff (talk) - Tarja_Halonen_1c389_8827.jpg, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=15607340

By Soppakanuuna - Oma teos, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=51400803
 

]]>
20 http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240944-huhtasaari-syyta-ottaa-vakavasti-antiglobalistinaiset-menestyneet-ennenkin#comments Kotimaa Sat, 05 Aug 2017 18:59:07 +0000 Pekka Virkki http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240944-huhtasaari-syyta-ottaa-vakavasti-antiglobalistinaiset-menestyneet-ennenkin
Neuvostorakenteiden hajoamisesta http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240638-neuvostorakenteiden-hajoamisesta <p>Yksi työkalu meneillään olevan kansainvälispoliittisen turbulenssin hahmottamiseen liittyy kylmän sodan jälkeisten, hiljaa sortuneiden ja edelleen sortuvien neuvostorakenteiden hajoamiseen. Jälkineuvostolaisessa tilassa ideologisen sosialismin sijaan vallan otti monin paikoin entinen nomenklatuura uudella nimellä, epäideologisena tai ideologialtaan heterogeenisenä rakenteena.<br /><br />Turvallisuuspalveluiden virkailijoiden lisäksi valtaa pääsivät käyttämään sosialismin päättymisen myötä rikastuneet oligarkit sekä järjestäytynyt rikollisuus, jotka yhdessä ovat muodostaneet postsovjeettisen eli jälkineuvostolaisen, sisäisesti keskinäisriippuvaisen ja valtionrajoista suurelta osin piittaamattoman eliitin.</p><p>Kremlin tavoitteena on lähtökohtaisesti ekspansio, vaikutusvallan laajentaminen, joka kuitenkin realisoituu eri tilanteissa hyvin erilaisin tavoin. Ns. lähiulkomaissa kyse on huomattavasti konkreettisemmista alistamispyrkimyksistä kuin lännemmässä, jossa tavoitteena ainakin toistaiseksi vaikuttaa olevan lähinnä koskemattomuuden ja voimakkaan neuvotteluaseman saaminen, ei vasallisuhde. Kauempana Kreml käyttää tavoitteidensa saavuttamiseksi jopa eri turvallisuuspalveluita kuin &quot;lähiulkomaissa&quot;. Yhteistä kaikkialla on kuitenkin järjestäytyneen rikollisuuden ja korruption kylvämisen keskeinen rooli vaikutusvallan lisäämisen työkaluna.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Voiko verkko säilyä?</strong></p><p>Kuten kaikki historialliset prosessit, myös ns. liberaalin demokratian leviäminen on ollut vaiheittaista ja ottanut aina silloin tällöin kaksi askelta taaksepäin ja kolme eteen. Neuvostoliitto oli kylmän sodan aikana vapaan maailman suurin uhka ei ainoastaan siksi, että se oli diktatuuri, vaan myös ekspansiivinen diktatuuri, jonka turvallisuuspalvelut pyrkivät aggressiivisesti vaikuttamaan myös Nato-maissa. Sosialismin romahdus vahvisti läntisen yhteiskuntajärjestelmän asemaa ja sen piiriin liittyi yhä enemmän ja enemmän valtioita. Tässä yhteydessä tapahtui tietenkin merkittävää neuvostoperäisten verkostojen hajoamiskehitystä.<br /><br />Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen länsimaailman huomio kiinnittyi entistä enemmän jihdismiin ja sen muodostamaan turvallisuusuhkaan. Siitä huolimatta, että turvallisuuselinten vallan vakiintuminen Venäjällä oli nähtävissä samoin kuin erityisesti Balkanin tapahtumien myötä säilynyt halu sekaantua ulkomaiden asioihin, näistä ei kovin paljon julkisuudessa keskusteltu. Niissä maissa, joissa vanhojen verkostojen merkitystä ei proaktiivisesti neutraloitu, ne saivat kasvaa. Länsi-Euroopassa puolestaan poliittinen korrektius ja kauppasuhteet ajoivat ajoittain ilmiselvien havaintojen ja niihin reagoimisen edelle.<br /><br />Eurooppalaista äärioikeistoa (ja neuvostoajan peruina vasemmistoa) Venäjän turvallisuuspalvelut ovat ilmeisesti kultivoineet jo 1990-luvulla. Ideologia ei enää rajoittanut vähääkään sitä, millaisten tahojen apua voi vaikutusvallan kasvattamisessa ottaa vastaan.<br /><br />On huomattavaa, että näkyviä, Kremlin tavoitteita provokatorisesti ajavia liikkeitä ilmestyi Suomessa julkisuuteen kuitenkin vasta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella. Voi kysyä, oliko Venäjän tiedusteluelinten ote Suomesta <strong>Tarja Halosen</strong> ensimmäisen presidenttikauden aikana ja ennen Vanhasen kakkoshallituksen nimittämistä niin luja, että provokaattorit olisivat ainoastaan häirinneet sitä?<br /><br />Länsimielisemmän hallituksen tultua valtaan saattoivat tasavallan presidentti ja muut vanhan ulkopoliittisen kaartin edustajat - kuten <strong>Erkki Tuomioja</strong> - esiintyä keskilinjan edustajina, kun heidän toiselle puolelleen oli ilmestynyt käsittämättömyyksiä laukoja dosentti. Tuomiojalle ei ole myöskään ollut vierasta leimata Venäjä-kriitikkoja ns. toisen puolen bäckmaneiksi.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Suomi hyväksyi asemansa &quot;lähiulkomaana&quot;</strong></p><p>Suomi oli presidentti <strong>Mauno Koiviston</strong> johdolla päättänyt oma-aloitteisesti hyväksyä sen, että Venäjä pitää maatamme ns. lähiulkomaana ja jättää historiallisen tilinteon sikseen. Perinteisen isänmaallisille piireille ratkaisua saattoi markkinoida autarkkisuutena, kuten Koivisto tekee kirjassaan Venäjän idea (2001). Tätä ajattelua jatkoi presidentti Tarja Halonen<strong> </strong>asemoidessaan Suomen turvallisuuden tuottajaksi, eikä kuluttajaksi.<br /><br />Koiviston nimittämä entinen puolustusvoimain komentaja <strong>Gustav Hägglund</strong> on niin ikään katsonut asiakseen ojentaa suomalaisia ja korostaa erillisyyttämme entisen itäblokin maiden &quot;sotilaalliseen rupusakkiin&quot;.<br /><br />Venäjän aggressio kohdistuu kuitenkin nykyään erityisesti läntisiä instituutioita, yhteistyötä sekä yhteiskuntajärjestystä, eikä ensisijaisesti yksittäisiä valtioita vastaan. Verraten konventionaalisen Ukrainan-konfliktin takanakin on nimenomaisesti halu estää neuvostorakenteiden hajoaminen, yhteiskunnallinen tervehtyminen sekä länsi-integraatio tässä entisellä Neuvostoliiton keskeisellä alueella, jolla on Kremlin imperialistisessa kertomuksessa erityinen sija.<br /><br />Aggressioon tulee täten myös vastata länsimaiden ja länteen pyrkivien maiden yhteistyöllä. Tähän Hägglundin perinteiseen rintamasodankäyntiin painottuva turvallisuusajattelu ei sovellu lainkaan.<br /><br />Logiikkaa voi kuitenkin peilata Hägglundin toisesta asiasta antamaan lausuntoon. &quot;Pelkäsin, että se on pyramidi, mutta ajattelin, että jos se ei menisi vielä nurin&quot;, hän selitti sijoitettuaan noin 16 000 euroa WinCapitaan. Suomettuneisuuden logiikka on tiivistettynä varsin samanlainen - pyritään pysymään viimeisenä mahdollisena aggression kohteena ja ulosmittaamaan &quot;luotettuna lähiulkomaana&quot; toimimisesta saatava hyöty täysimääräisesti - eikä välttämättä ensisijaisesti kansakunnan, vaan enemmänkin henkilökohtaisen menestyksen parhaaksi. Erikoistilanteissa ja välttämättömyyden vaatiessa myöntyväisyyttä on toki vaikea kritisoida, mutta viimeistään 1990-luvulla Suomellakin oli mahdollisuus pesänselvitykseen. Ylimielinen suhtautuminen Baltian maiden ja Puolan ratkaisuihin on omiaan ruokkimaan Suomen erillisyyttä läntisestä yhteydestä ja lisäämään Venäjän vaikutusvaltaa maassamme.<br /><br />Koiviston de facto tunnustusta venäläiselle etupiiriajattelulle sietää miettiä nyt, kun savonlinnalaiset ovat viranomaiset kehotuksesta joutuneet pysymään poissa parvekkeiltaan Venäjän presidentin saavuttua itsenäisyytemme satavuotisvierailulle - ja poistuttua onnittelematta.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Vapaan maailman vastaisku</strong></p><p>Ukrainan sodan alettua lännessä havahduttiin Venäjän vaikutustoiminnan vakavuuteen ennenkuulumattomalla tavalla. Tämän lisäksi maan tiedusteluelinten sekaantuminen Yhdysvaltain presidentinvaaliin tuotti kongressin molemmissa kamareissa hyväksytyn pakotepaketin, joka on enää presidentti <strong>Donald Trumpin</strong> allekirjoitusta vaille voimassa. Viime kädessä presidentti tuskin edes voisi estää, vaan ainostaan viivyttää ylivoimasella enemmistöllä hyväksyttyjen lakien voimaantuloa.<br /><br />Myös vaalivaikuttaminen Euroopassa on saanut Venäjään perinteisesti verraten ymmärtäväisesti suhtautuvia maita ottamaan ainakin osan uhista aiempaa vakavammin.<br /><br />Niin ikään venäläisenergian käyttäminen poliittisiin tarkoitusperiin otetaan entistä laajemmissa piireissä vakavasti ja joiden eurooppalaisten tahojen vastustuksesta huolimatta myös Nord Stream II -hanke saattaa joutua uudelleenarvioitavaksi. Naton edellinen pääsihteeri <strong>Anders Fogh Rasmussen</strong> onkin perännyt eurooppalaisilta USA:n pakotepakettia kritisoineilta parempia ehdotuksia saman tavoitteen ajamiseksi.<br /><br />Kaikki tämä vähentää Venäjän ja sen verkostojen vaikutusvaltaa lännessä.<br /><br />Toisaalta tutkimukset Venäjän sekaantumisesta Yhdysvaltain vaaleihin eivät ole loppuneet, eikä kaikki välttämättä paljastu koskaan. Venäläispääoman merkitys monissa läntisissä kaupungeissa on edelleen suuri. Tällä pääomalla - toki tapauksesta riippuen - voidaan korruptoida paikallisia poliitikkoja sekä liike-elämän edustajia. Näiden yhteyksien selvittäminen onkin syystä äärimmäisen tärkeä tehtävä medialle ja kansalaisaktiiveille maasta riippumatta.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Yksi työkalu meneillään olevan kansainvälispoliittisen turbulenssin hahmottamiseen liittyy kylmän sodan jälkeisten, hiljaa sortuneiden ja edelleen sortuvien neuvostorakenteiden hajoamiseen. Jälkineuvostolaisessa tilassa ideologisen sosialismin sijaan vallan otti monin paikoin entinen nomenklatuura uudella nimellä, epäideologisena tai ideologialtaan heterogeenisenä rakenteena.

Turvallisuuspalveluiden virkailijoiden lisäksi valtaa pääsivät käyttämään sosialismin päättymisen myötä rikastuneet oligarkit sekä järjestäytynyt rikollisuus, jotka yhdessä ovat muodostaneet postsovjeettisen eli jälkineuvostolaisen, sisäisesti keskinäisriippuvaisen ja valtionrajoista suurelta osin piittaamattoman eliitin.

Kremlin tavoitteena on lähtökohtaisesti ekspansio, vaikutusvallan laajentaminen, joka kuitenkin realisoituu eri tilanteissa hyvin erilaisin tavoin. Ns. lähiulkomaissa kyse on huomattavasti konkreettisemmista alistamispyrkimyksistä kuin lännemmässä, jossa tavoitteena ainakin toistaiseksi vaikuttaa olevan lähinnä koskemattomuuden ja voimakkaan neuvotteluaseman saaminen, ei vasallisuhde. Kauempana Kreml käyttää tavoitteidensa saavuttamiseksi jopa eri turvallisuuspalveluita kuin "lähiulkomaissa". Yhteistä kaikkialla on kuitenkin järjestäytyneen rikollisuuden ja korruption kylvämisen keskeinen rooli vaikutusvallan lisäämisen työkaluna.

 

Voiko verkko säilyä?

Kuten kaikki historialliset prosessit, myös ns. liberaalin demokratian leviäminen on ollut vaiheittaista ja ottanut aina silloin tällöin kaksi askelta taaksepäin ja kolme eteen. Neuvostoliitto oli kylmän sodan aikana vapaan maailman suurin uhka ei ainoastaan siksi, että se oli diktatuuri, vaan myös ekspansiivinen diktatuuri, jonka turvallisuuspalvelut pyrkivät aggressiivisesti vaikuttamaan myös Nato-maissa. Sosialismin romahdus vahvisti läntisen yhteiskuntajärjestelmän asemaa ja sen piiriin liittyi yhä enemmän ja enemmän valtioita. Tässä yhteydessä tapahtui tietenkin merkittävää neuvostoperäisten verkostojen hajoamiskehitystä.

Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen länsimaailman huomio kiinnittyi entistä enemmän jihdismiin ja sen muodostamaan turvallisuusuhkaan. Siitä huolimatta, että turvallisuuselinten vallan vakiintuminen Venäjällä oli nähtävissä samoin kuin erityisesti Balkanin tapahtumien myötä säilynyt halu sekaantua ulkomaiden asioihin, näistä ei kovin paljon julkisuudessa keskusteltu. Niissä maissa, joissa vanhojen verkostojen merkitystä ei proaktiivisesti neutraloitu, ne saivat kasvaa. Länsi-Euroopassa puolestaan poliittinen korrektius ja kauppasuhteet ajoivat ajoittain ilmiselvien havaintojen ja niihin reagoimisen edelle.

Eurooppalaista äärioikeistoa (ja neuvostoajan peruina vasemmistoa) Venäjän turvallisuuspalvelut ovat ilmeisesti kultivoineet jo 1990-luvulla. Ideologia ei enää rajoittanut vähääkään sitä, millaisten tahojen apua voi vaikutusvallan kasvattamisessa ottaa vastaan.

On huomattavaa, että näkyviä, Kremlin tavoitteita provokatorisesti ajavia liikkeitä ilmestyi Suomessa julkisuuteen kuitenkin vasta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella. Voi kysyä, oliko Venäjän tiedusteluelinten ote Suomesta Tarja Halosen ensimmäisen presidenttikauden aikana ja ennen Vanhasen kakkoshallituksen nimittämistä niin luja, että provokaattorit olisivat ainoastaan häirinneet sitä?

Länsimielisemmän hallituksen tultua valtaan saattoivat tasavallan presidentti ja muut vanhan ulkopoliittisen kaartin edustajat - kuten Erkki Tuomioja - esiintyä keskilinjan edustajina, kun heidän toiselle puolelleen oli ilmestynyt käsittämättömyyksiä laukoja dosentti. Tuomiojalle ei ole myöskään ollut vierasta leimata Venäjä-kriitikkoja ns. toisen puolen bäckmaneiksi.

 

Suomi hyväksyi asemansa "lähiulkomaana"

Suomi oli presidentti Mauno Koiviston johdolla päättänyt oma-aloitteisesti hyväksyä sen, että Venäjä pitää maatamme ns. lähiulkomaana ja jättää historiallisen tilinteon sikseen. Perinteisen isänmaallisille piireille ratkaisua saattoi markkinoida autarkkisuutena, kuten Koivisto tekee kirjassaan Venäjän idea (2001). Tätä ajattelua jatkoi presidentti Tarja Halonen asemoidessaan Suomen turvallisuuden tuottajaksi, eikä kuluttajaksi.

Koiviston nimittämä entinen puolustusvoimain komentaja Gustav Hägglund on niin ikään katsonut asiakseen ojentaa suomalaisia ja korostaa erillisyyttämme entisen itäblokin maiden "sotilaalliseen rupusakkiin".

Venäjän aggressio kohdistuu kuitenkin nykyään erityisesti läntisiä instituutioita, yhteistyötä sekä yhteiskuntajärjestystä, eikä ensisijaisesti yksittäisiä valtioita vastaan. Verraten konventionaalisen Ukrainan-konfliktin takanakin on nimenomaisesti halu estää neuvostorakenteiden hajoaminen, yhteiskunnallinen tervehtyminen sekä länsi-integraatio tässä entisellä Neuvostoliiton keskeisellä alueella, jolla on Kremlin imperialistisessa kertomuksessa erityinen sija.

Aggressioon tulee täten myös vastata länsimaiden ja länteen pyrkivien maiden yhteistyöllä. Tähän Hägglundin perinteiseen rintamasodankäyntiin painottuva turvallisuusajattelu ei sovellu lainkaan.

Logiikkaa voi kuitenkin peilata Hägglundin toisesta asiasta antamaan lausuntoon. "Pelkäsin, että se on pyramidi, mutta ajattelin, että jos se ei menisi vielä nurin", hän selitti sijoitettuaan noin 16 000 euroa WinCapitaan. Suomettuneisuuden logiikka on tiivistettynä varsin samanlainen - pyritään pysymään viimeisenä mahdollisena aggression kohteena ja ulosmittaamaan "luotettuna lähiulkomaana" toimimisesta saatava hyöty täysimääräisesti - eikä välttämättä ensisijaisesti kansakunnan, vaan enemmänkin henkilökohtaisen menestyksen parhaaksi. Erikoistilanteissa ja välttämättömyyden vaatiessa myöntyväisyyttä on toki vaikea kritisoida, mutta viimeistään 1990-luvulla Suomellakin oli mahdollisuus pesänselvitykseen. Ylimielinen suhtautuminen Baltian maiden ja Puolan ratkaisuihin on omiaan ruokkimaan Suomen erillisyyttä läntisestä yhteydestä ja lisäämään Venäjän vaikutusvaltaa maassamme.

Koiviston de facto tunnustusta venäläiselle etupiiriajattelulle sietää miettiä nyt, kun savonlinnalaiset ovat viranomaiset kehotuksesta joutuneet pysymään poissa parvekkeiltaan Venäjän presidentin saavuttua itsenäisyytemme satavuotisvierailulle - ja poistuttua onnittelematta.

 

Vapaan maailman vastaisku

Ukrainan sodan alettua lännessä havahduttiin Venäjän vaikutustoiminnan vakavuuteen ennenkuulumattomalla tavalla. Tämän lisäksi maan tiedusteluelinten sekaantuminen Yhdysvaltain presidentinvaaliin tuotti kongressin molemmissa kamareissa hyväksytyn pakotepaketin, joka on enää presidentti Donald Trumpin allekirjoitusta vaille voimassa. Viime kädessä presidentti tuskin edes voisi estää, vaan ainostaan viivyttää ylivoimasella enemmistöllä hyväksyttyjen lakien voimaantuloa.

Myös vaalivaikuttaminen Euroopassa on saanut Venäjään perinteisesti verraten ymmärtäväisesti suhtautuvia maita ottamaan ainakin osan uhista aiempaa vakavammin.

Niin ikään venäläisenergian käyttäminen poliittisiin tarkoitusperiin otetaan entistä laajemmissa piireissä vakavasti ja joiden eurooppalaisten tahojen vastustuksesta huolimatta myös Nord Stream II -hanke saattaa joutua uudelleenarvioitavaksi. Naton edellinen pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen onkin perännyt eurooppalaisilta USA:n pakotepakettia kritisoineilta parempia ehdotuksia saman tavoitteen ajamiseksi.

Kaikki tämä vähentää Venäjän ja sen verkostojen vaikutusvaltaa lännessä.

Toisaalta tutkimukset Venäjän sekaantumisesta Yhdysvaltain vaaleihin eivät ole loppuneet, eikä kaikki välttämättä paljastu koskaan. Venäläispääoman merkitys monissa läntisissä kaupungeissa on edelleen suuri. Tällä pääomalla - toki tapauksesta riippuen - voidaan korruptoida paikallisia poliitikkoja sekä liike-elämän edustajia. Näiden yhteyksien selvittäminen onkin syystä äärimmäisen tärkeä tehtävä medialle ja kansalaisaktiiveille maasta riippumatta.

]]>
30 http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240638-neuvostorakenteiden-hajoamisesta#comments Kotimaa Sat, 29 Jul 2017 11:07:50 +0000 Pekka Virkki http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240638-neuvostorakenteiden-hajoamisesta
Risto Volanen ja "kyberkyyditykset" http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240057-risto-volanen-ja-kyberkyyditykset <p>Kirjoitin eilen <em>Uuden Suomen</em> blogiini <a href="http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240005-matti-vanhanen-ja-rosenholz-aineisto">artikkelin</a> koskien entisen pääministeri <strong>Matti Vanhasen</strong> roolia Rosenholz-aineiston käsittelyssä ja esitin muutaman kysymyksen, joihin olisin toivonut nyttemmin keskustan presidenttiehdokkaaksi nimetyltä veteraanipoliitikolta vastausta.<br /><br />Sitä ei kuulunut, mutta sen sijaan Vanhasen entinen valtiosihteeri sekä neuvonantaja <strong>Risto Volanen</strong> ilmaantui syyttämään allekirjoittanutta &quot;kyberkyyditysten&quot; yrityksestä. Jokainen voi itse tutustua eiliseen tekstiini ja pohtia, onko siinä jotakin sellaista, joka ei olisi faktoin perusteltu ja asiallisesti esitetty. Volanen tiedusteli lisäksi lähdettä ensimmäiseen kysymykseeni sisältyneelle väitteelle ja lukuisista julkisesti internetissä saatavilla olevasta aineistosta tarjosin hänelle kattavimman nopeasti löytämäni selvityksen.<br /><br />Tätä lähdettä Volanen pyrki nonsoleeraamaan väittämällä, etteivät osapuolet muista käytyjä keskusteluja. Vanhasen presidentinvaalikampanjan neuvonantajakuntaan kuuluva Volanen antaa ymmärtää keskustelleensa asiasta sekä ehdokkaan itsensä että keskustan entisen puoluesihteeri <strong>Timo Laanisen</strong> kanssa. Lieneekö yhteiskuntatieteiden tohori Volanen siis katsonut tarpeelliseksi myöhään arki-iltana ryhtyä soittelemaan entiselle esimiehelleen blogitekstini vuoksi? Niin tai näin, viiteen selkeästi muotoilemaani kysymykseen en saanut tästä huolimatta vastausta kuten en siihenkään, edustaako myös presidenttiehdokkaan itsensä mielestä taustoitettujen kysymysten esittäminen &quot;kyberkyditysten&quot; yritystä.<br /><br />Sen verran Volanen kuitenkin suostui erittelemään esittämäänsä syytöstä, että tarjosi esimerkin &quot;kyberkyydityksestä&quot;, nimittäin seuraavan osan artikkelistani:<br /><br /><em>&quot;Neuvonantajakuntaansa ehdokas on valinnut tiiviissä itäyhteyksissä ryvettyneitä henkilöitä, kuten Sberbankin palvelukseen siirtyneen entisen pääministeri <strong>Esko Ahon</strong>, KGB:lta ylistävät arviot saaneen veteraanipoliitikko <strong>Seppo Kääriäisen</strong> sekä valtiotieteen tohtorit <strong>Pekka Visurin</strong> ja <strong>Risto Volasen</strong>. Kaksi viimeksimainittua ovat myös Suomen Geopoliittisen seuran aktiiveja. Neuvonantajista myös<strong> Ilkka Herlin</strong> on toiminut kyseisessä yhdistyksessä.&quot;</em><br /><br />Suomen Geopoliittisesta seurasta kirjoitin jo tässä <a href="https://lustraatio.fi/lustraatio-suomen-turvallisuus-ja-ulkopoliittisen-analyysin-sudenkuopat/">artikkelissani</a>, enkä näe siihen syytä tässä yhteydessä palata. Esko Ahon toiminta East Officen johdossa ja venäläisomisteisen Sberbankin palveluksessa on puolestaan julkista tietoa, kuten myös se, että Aho ilmeisesti kuuluu niihin suomalaispoliitikkoihin, jotka omille KGB-kontakteilleen esitteli taistolaisuuden mannekiini, <strong>Vladimir Putinin</strong> presidentinhallintoa sittemmin johtaneen <strong>Sergei Ivanovin</strong> hovin keskushenkilöksi luonnehdittu <strong>Jaakko Laakso</strong>. Viimeksimainittua voi luonnehtia kykyjenetsijäksi, joka toi lupaavia suomalaisia nuorisopoliitikkoja yhteen itätiedusteluorgaanien kanssa. Seppo Kääriäisen KGB-suosiosta puolestaan on kertonut esimerkiksi <strong>Paavo Väyrynen</strong> kirjeenvaihdossaan <strong>Urho Kekkosen</strong> kanssa 1980-luvun alkupuolella.<br /><br />Kommenttiosiossa ihmeteltiin myös Ahon osallistumista Vanhasen neuvonantajakuntaan. Tässä ei ole sinänsä mitään kummallista, sillä Volanen, Aho ja Vanhanen toimivat peräkkäin keskustan nuorisojärjestön puheenjohtajina 1970- ja 80-luvuilla. Puoluetoiminnan lisäksi Vanhanen toimi nuoruudessaan kuitenkin aktiivisesti myös &quot;NKP:n etäpesäkkeeksi&quot; kutsutussa Suomen Rauhanpuolustajissa. Järjestö oli pitkälti taistolaisten hallussa, vaikkakin johtoelimissä istui myös esimerkiksi nuori <strong>Eero Heinäluoma</strong>.<br /><br />Eilisen blogitekstini johdosta esitän edelleen presidenttiehdokas Matti Vanhaselle seuraavat kysymykset:<br /><br /><strong>1. Miksi halusitte vuonna 2007 kieltää hallituksenne jäseniltä keskustelun Rosenholz-aineiston julkisuudesta?<br />2. Keskustelitteko asiasta tasavallan presidentin, ulkoministerin, eduskunnan puhemiehen tai vieraiden valtioiden edustajien kanssa? Jos, esittivätkö nämä teille toiveita tai näkemyksiä asian osalta?<br />3. Oletteko tutustunut kyseiseen aineistoon ja onko teille tuotu sen sisällöstä informaatiota?<br />4. Mikäli on, olisiko salatun aineiston myötä paljastunut uusia merkittäviä nimiä jo tunnettujen kansanedustaja Jaakko Laakson ja presidentti Tarja Halosen kampanjassa merkittävässä asemassa toimineen SAK:n Riitta Juntusen (joka sittemmin peri Eero Heinäluoman työpaikan) lisäksi?<br />5. Keskustelitteko salaus- tai keskustelukieltolinjauksesta jonkin suomalaisviranomaisen ja/tai lakimiehen kanssa?<br />6. Tuolloisen hallituksenne&nbsp; ulkoministeri Erkki Tuomioja on myöntänyt syyllistyneensä nk. Zavidovo-vuotoon, jonka tavoitteena mitä ilmeisimmin oli estää Suomen EEC-assosiaatiosopimus ja vahingoittaa suomalaista parlamentarismia. Katsotteko hänenkaltaisensa henkilöt soveliaaksi mielipidevaikuttajaksi tai päättäjäksi itätiedusteluaineistoa käsiteltäessä?</strong><br /><br />Neuvonantajanne reaktion johdosta tahtoisin tiedustella myös:<br /><br /><strong>7. Edustaako asiallisesti taustoitettujen kysymysten esittäminen presidenttiehdokkaalle myös teidän mielestänne &quot;kyberkyyditysten&quot; yritystä?<br />8. Jos ei, edustaako eilinen blogitekstini sitä jollakin muulla tavoin? Jos, miten?<br />9. Jos edustaa, miten koette valmiutenne osallistua vaalidebattiin demokraattisessa yhteiskunnassa tai läpinäkyvyyden mahdollista presidentinvirkaa toimittaessanne?<br />10. Pidättekö asiallisena, että kampanjaanne liitettävissä oleva henkilö moukaroi teille kysymyksiä esittäviä kansalaisia vertaamalla heitä jonkinlaisiin muiluttajiin? Miltä uskotte tämän vaikuttavan oikeiden muilutusten kohteeksi joutuneiden henkilöiden näkökulmasta?<br />11. Mikäli pidätte, onko kyseessä Venäjänkin propagandassa usein käytetty ns. projektiotaktiikka, jossa omat metodit pyritään esittämään toisen osapuolen käyttäminä ja siten mitätöimään kaikki keskustelu omista virheistä?</strong><br /><br />--<br /><br />Kuvat:</p><p>By jgaray, based on Nickel Chromo&#39;s raster design (see Source and Other versions sections) from the original .jpg by en:User:Wiggy! 3 December 2005 - Emblem of the Stasi (raster version) by Nickel Chromo, Public Domain, <a href="https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=3031523" title="https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=3031523">https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=3031523</a></p><p>CC BY-SA 3.0, <a href="https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=488161" title="https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=488161">https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=488161</a><br />&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kirjoitin eilen Uuden Suomen blogiini artikkelin koskien entisen pääministeri Matti Vanhasen roolia Rosenholz-aineiston käsittelyssä ja esitin muutaman kysymyksen, joihin olisin toivonut nyttemmin keskustan presidenttiehdokkaaksi nimetyltä veteraanipoliitikolta vastausta.

Sitä ei kuulunut, mutta sen sijaan Vanhasen entinen valtiosihteeri sekä neuvonantaja Risto Volanen ilmaantui syyttämään allekirjoittanutta "kyberkyyditysten" yrityksestä. Jokainen voi itse tutustua eiliseen tekstiini ja pohtia, onko siinä jotakin sellaista, joka ei olisi faktoin perusteltu ja asiallisesti esitetty. Volanen tiedusteli lisäksi lähdettä ensimmäiseen kysymykseeni sisältyneelle väitteelle ja lukuisista julkisesti internetissä saatavilla olevasta aineistosta tarjosin hänelle kattavimman nopeasti löytämäni selvityksen.

Tätä lähdettä Volanen pyrki nonsoleeraamaan väittämällä, etteivät osapuolet muista käytyjä keskusteluja. Vanhasen presidentinvaalikampanjan neuvonantajakuntaan kuuluva Volanen antaa ymmärtää keskustelleensa asiasta sekä ehdokkaan itsensä että keskustan entisen puoluesihteeri Timo Laanisen kanssa. Lieneekö yhteiskuntatieteiden tohori Volanen siis katsonut tarpeelliseksi myöhään arki-iltana ryhtyä soittelemaan entiselle esimiehelleen blogitekstini vuoksi? Niin tai näin, viiteen selkeästi muotoilemaani kysymykseen en saanut tästä huolimatta vastausta kuten en siihenkään, edustaako myös presidenttiehdokkaan itsensä mielestä taustoitettujen kysymysten esittäminen "kyberkyditysten" yritystä.

Sen verran Volanen kuitenkin suostui erittelemään esittämäänsä syytöstä, että tarjosi esimerkin "kyberkyydityksestä", nimittäin seuraavan osan artikkelistani:

"Neuvonantajakuntaansa ehdokas on valinnut tiiviissä itäyhteyksissä ryvettyneitä henkilöitä, kuten Sberbankin palvelukseen siirtyneen entisen pääministeri Esko Ahon, KGB:lta ylistävät arviot saaneen veteraanipoliitikko Seppo Kääriäisen sekä valtiotieteen tohtorit Pekka Visurin ja Risto Volasen. Kaksi viimeksimainittua ovat myös Suomen Geopoliittisen seuran aktiiveja. Neuvonantajista myös Ilkka Herlin on toiminut kyseisessä yhdistyksessä."

Suomen Geopoliittisesta seurasta kirjoitin jo tässä artikkelissani, enkä näe siihen syytä tässä yhteydessä palata. Esko Ahon toiminta East Officen johdossa ja venäläisomisteisen Sberbankin palveluksessa on puolestaan julkista tietoa, kuten myös se, että Aho ilmeisesti kuuluu niihin suomalaispoliitikkoihin, jotka omille KGB-kontakteilleen esitteli taistolaisuuden mannekiini, Vladimir Putinin presidentinhallintoa sittemmin johtaneen Sergei Ivanovin hovin keskushenkilöksi luonnehdittu Jaakko Laakso. Viimeksimainittua voi luonnehtia kykyjenetsijäksi, joka toi lupaavia suomalaisia nuorisopoliitikkoja yhteen itätiedusteluorgaanien kanssa. Seppo Kääriäisen KGB-suosiosta puolestaan on kertonut esimerkiksi Paavo Väyrynen kirjeenvaihdossaan Urho Kekkosen kanssa 1980-luvun alkupuolella.

Kommenttiosiossa ihmeteltiin myös Ahon osallistumista Vanhasen neuvonantajakuntaan. Tässä ei ole sinänsä mitään kummallista, sillä Volanen, Aho ja Vanhanen toimivat peräkkäin keskustan nuorisojärjestön puheenjohtajina 1970- ja 80-luvuilla. Puoluetoiminnan lisäksi Vanhanen toimi nuoruudessaan kuitenkin aktiivisesti myös "NKP:n etäpesäkkeeksi" kutsutussa Suomen Rauhanpuolustajissa. Järjestö oli pitkälti taistolaisten hallussa, vaikkakin johtoelimissä istui myös esimerkiksi nuori Eero Heinäluoma.

Eilisen blogitekstini johdosta esitän edelleen presidenttiehdokas Matti Vanhaselle seuraavat kysymykset:

1. Miksi halusitte vuonna 2007 kieltää hallituksenne jäseniltä keskustelun Rosenholz-aineiston julkisuudesta?
2. Keskustelitteko asiasta tasavallan presidentin, ulkoministerin, eduskunnan puhemiehen tai vieraiden valtioiden edustajien kanssa? Jos, esittivätkö nämä teille toiveita tai näkemyksiä asian osalta?
3. Oletteko tutustunut kyseiseen aineistoon ja onko teille tuotu sen sisällöstä informaatiota?
4. Mikäli on, olisiko salatun aineiston myötä paljastunut uusia merkittäviä nimiä jo tunnettujen kansanedustaja Jaakko Laakson ja presidentti Tarja Halosen kampanjassa merkittävässä asemassa toimineen SAK:n Riitta Juntusen (joka sittemmin peri Eero Heinäluoman työpaikan) lisäksi?
5. Keskustelitteko salaus- tai keskustelukieltolinjauksesta jonkin suomalaisviranomaisen ja/tai lakimiehen kanssa?
6. Tuolloisen hallituksenne  ulkoministeri Erkki Tuomioja on myöntänyt syyllistyneensä nk. Zavidovo-vuotoon, jonka tavoitteena mitä ilmeisimmin oli estää Suomen EEC-assosiaatiosopimus ja vahingoittaa suomalaista parlamentarismia. Katsotteko hänenkaltaisensa henkilöt soveliaaksi mielipidevaikuttajaksi tai päättäjäksi itätiedusteluaineistoa käsiteltäessä?


Neuvonantajanne reaktion johdosta tahtoisin tiedustella myös:

7. Edustaako asiallisesti taustoitettujen kysymysten esittäminen presidenttiehdokkaalle myös teidän mielestänne "kyberkyyditysten" yritystä?
8. Jos ei, edustaako eilinen blogitekstini sitä jollakin muulla tavoin? Jos, miten?
9. Jos edustaa, miten koette valmiutenne osallistua vaalidebattiin demokraattisessa yhteiskunnassa tai läpinäkyvyyden mahdollista presidentinvirkaa toimittaessanne?
10. Pidättekö asiallisena, että kampanjaanne liitettävissä oleva henkilö moukaroi teille kysymyksiä esittäviä kansalaisia vertaamalla heitä jonkinlaisiin muiluttajiin? Miltä uskotte tämän vaikuttavan oikeiden muilutusten kohteeksi joutuneiden henkilöiden näkökulmasta?
11. Mikäli pidätte, onko kyseessä Venäjänkin propagandassa usein käytetty ns. projektiotaktiikka, jossa omat metodit pyritään esittämään toisen osapuolen käyttäminä ja siten mitätöimään kaikki keskustelu omista virheistä?


--

Kuvat:

By jgaray, based on Nickel Chromo's raster design (see Source and Other versions sections) from the original .jpg by en:User:Wiggy! 3 December 2005 - Emblem of the Stasi (raster version) by Nickel Chromo, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=3031523

CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=488161
 

]]>
1 http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240057-risto-volanen-ja-kyberkyyditykset#comments Thu, 13 Jul 2017 12:39:02 +0000 Pekka Virkki http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240057-risto-volanen-ja-kyberkyyditykset
Matti Vanhanen ja Rosenholz-aineisto http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240005-matti-vanhanen-ja-rosenholz-aineisto <p>Entinen pääministeri <strong>Matti Vanhanen</strong> otti eilisessä Suomi Areena -tapahtuman presidentinvaalipaneelissa kantaa Suomessa käytävään Nato-keskusteluun. Vanhasen mukaan emme ole hakemassa jäsenyyttä, mutta itänaapurin suuntaan pitää viestittää tästä mahdollisuudesta, mikäli vakaus järkkyy.<br /><br />Sivuutan tässä yhteydessä kysymykset siitä, millaista vakauden järkkymistä pitäisi odotella Venäjän Euroopassa käymän maasodan, aluevaltausten ja jatkuvien, myös Itämeren alueella suorittamien provokaatioiden lisäksi. Sen sijaan tahtoisin Vanhaselta selvitystä siitä, miten hän ylipäätään suhtautuu Suomen asemaan Venäjän naapurina ja kuinka hänen pääministerinä harjoittamansa avoimuutta halveksuva linja vaikuttaisi turvallisuuspoliittisen keskustelun laatuun hänen mahdollisen presidenttiytensä aikana.</p><p>Yksi turvallisuuspoliittisessa keskustelussa usein mainitsematta jäävä, mutta sitäkin tärkeämpi seikka on kylmän sodan perintö paitsi asenteineen, myös osin edelleen jatkuvine itäyhteyksineen. Kuten toimittaja <strong>Jarmo Mäkelä</strong> on todennut:</p><p><em>&quot;Julkisessa keskustelussa jyrkimmin kiistetään, on aina totta; mistä tykkänään vaietaan, on aina tärkeää. Toisinajattelua ei suvaita ja &quot;vellovat keskustelut&quot; tukahdutetaan heti alkuun &ndash; usein median suosiollisella myötävaikutuksella.&quot;</em></p><p>Näiden selvittämistä olen pyrkinyt edistämään mm. peräämällä <a href="https://www.facebook.com/groups/lustraatio/">lustraatiota</a>, eli asiakirjajulkisuutta ja sen pohjalta syntyvää keskustelua. Kun paperit ovat säpissä, on &quot;kylmän sodan menestystarinasta&quot; vaikea luoda objektiivista kuvaa asiantuntevimmankaan tutkijan, saati keskivertokansalaisen, jolle lukuisat poliitikot haluaisivat esimerkiksi Nato-jäsenyydestä päättämisen sysätä &ndash; ilmeisesti oman vastuunsa välttämiseksi. Samalla mahdollisen kiristysaseen antavat ei-julkiset tiedot ovat omiaan ns. hybridivaikuttamisen ja korruption työkaluina. <strong>Vladimir Putin </strong>ei ole sotilas vaan tiedustelumies ja tästä johtuen myös hänen johtamansa Venäjä käyttää sotilaallisen voiman sijaan vanhoja verkostojaan sekä muuta informaatiovaikuttamista ensisijaisena ekspansion välineenä.</p><p>Vuonna 2007 Vanhanen ohjeisti pääministerinä hallituksensa jäseniä olemaan vastaamatta Rosenholz-aineistoa koskeviin kysymyksiin. Aineiston vastaanottamisesta Suomeen 2000 tekivät päätöksen tiettävästi presidentti <strong>Tarja Halonen</strong>, pääministeri <strong>Paavo Lipponen</strong> ja ulkoministeri <strong>Erkki Tuomioja</strong>.</p><p>Vanhanen kuuluu sukupolveen, joka kasvoi poliittisesti jatkuvan yhteydenpidon hengessä yhdessä Neuvostoliiton turvallisuuselinten kanssa. Ongelma kuitenkin muodostuu siitä, mikäli omia ja ikätoveriensa arvioita ei kykene kyseenalaistamaan tai edes tarjoamaan käytössä olevaa materiaalia kansalaisten arvioitavaksi. Länsimaisen avoimuuskäsityksen kannalta tilanne on hyvin ongelmallinen ja lähempänä Kekkosen tai Koiviston kauden puolisuljetun Suomen asenteita kuin EU-jäsenmaalta odotettavia standardeja. Muutoinkin Vanhasen asenne vaikutti olevan se, ettei poliitikkojen ole syytä puhua keskeneräisistä asioista.</p><p>Neuvonantajakuntaansa ehdokas on valinnut tiiviissä itäyhteyksissä ryvettyneitä henkilöitä, kuten Sberbankin palvelukseen siirtyneen entisen pääministeri <strong>Esko Ahon</strong>, KGB:lta ylistävät arviot saaneen veteraanipoliitikko <strong>Seppo Kääriäisen</strong> sekä valtiotieteen tohtorit <strong>Pekka Visurin</strong> ja <strong>Risto Volasen</strong>. <a href="https://lustraatio.fi/lustraatio-suomen-turvallisuus-ja-ulkopoliittisen-analyysin-sudenkuopat/">Kaksi viimeksimainittua ovat myös Suomen Geopoliittisen seuran aktiiveja</a>. Neuvonantajista myös <strong>Ilkka Herlin</strong> on toiminut kyseisessä yhdistyksessä.</p><p>Vuonna 1985 Vanhanen oli edesmenneen presidentti <strong>Mauno Koiviston</strong> linjoilla pitäessään Baltian maiden vapaustaistelua tukevaa mielenosoitusta provokatoorisena. &quot;Aika monen vastaus on, että se oli ajan henki ja ilmapiiri. Jos se kerran oli niin normaali ajan henki, niin miksi siitä ei voisi puhua nyt avoimesti&quot;, kysyi myös kirjailija <strong>Sofi Oksanen</strong> vuonna 2009 ja ehdotti, että suomettumiskeskustelussa siirryttäisiin persoonapronominien käyttöön.</p><p>Osansa Vanhasen verbaalisesta ruoskasta sai myös sodanaikainen presidentti <strong>Risto Ryti</strong>, josta silloinen <em>Kehäsanomien</em> päätoimittaja kirjoitti ymmärtävänsä henkilön ihailun yksin ratkaisuja tehneenä miehenä, mutta jonka menettelytapoja ei pidä ihannoida ja nykyajan tulee &quot;pystyä tekemään tilinsä selviksi vanhan virheellisen politiikan kanssa&quot;. Sama pätee Vanhaseen ja moniin - ei tietenkään kaikkiin - ikätovereihinsa.</p><p><strong>Tämän johdosta haluaisinkin tiedustella presidenttiehdokas Vanhaselta:</strong></p><p><strong>1. Miksi halusitte vuonna 2007 kieltää hallituksenne jäseniltä keskustelun Rosenholz-aineiston julkisuudesta?<br />2. Keskustelitteko asiasta tasavallan presidentin, ulkoministerin, eduskunnan puhemiehen tai vieraiden valtioiden edustajien kanssa? Jos, esittivätkö nämä teille toiveita tai näkemyksiä asian osalta?<br />3. Oletteko tutustunut kyseiseen aineistoon ja onko teille tuotu sen sisällöstä informaatiota?<br />4. Mikäli on, olisiko salatun aineiston myötä paljastunut uusia merkittäviä nimiä jo tunnettujen kansanedustaja Jaakko Laakson ja presidentti Tarja Halosen kampanjassa merkittävässä asemassa toimineen SAK:n Riitta Juntusen (joka sittemmin peri Eero Heinäluoman työpaikan) lisäksi?<br />5. Keskustelitteko salaus- tai keskustelukieltolinjauksesta jonkin suomalaisviranomaisen ja/tai lakimiehen kanssa?<br />6. Tuolloisen hallituksenne&nbsp; ulkoministeri Erkki Tuomioja on myöntänyt syyllistyneensä nk. Zavidovo-vuotoon, jonka tavoitteena mitä ilmeisimmin oli estää Suomen EEC-assosiaatiosopimus ja vahingoittaa suomalaista parlamentarismia. Katsotteko hänenkaltaisensa henkilöt soveliaaksi mielipidevaikuttajaksi tai päättäjäksi itätiedusteluaineistoa käsiteltäessä?</strong></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Entinen pääministeri Matti Vanhanen otti eilisessä Suomi Areena -tapahtuman presidentinvaalipaneelissa kantaa Suomessa käytävään Nato-keskusteluun. Vanhasen mukaan emme ole hakemassa jäsenyyttä, mutta itänaapurin suuntaan pitää viestittää tästä mahdollisuudesta, mikäli vakaus järkkyy.

Sivuutan tässä yhteydessä kysymykset siitä, millaista vakauden järkkymistä pitäisi odotella Venäjän Euroopassa käymän maasodan, aluevaltausten ja jatkuvien, myös Itämeren alueella suorittamien provokaatioiden lisäksi. Sen sijaan tahtoisin Vanhaselta selvitystä siitä, miten hän ylipäätään suhtautuu Suomen asemaan Venäjän naapurina ja kuinka hänen pääministerinä harjoittamansa avoimuutta halveksuva linja vaikuttaisi turvallisuuspoliittisen keskustelun laatuun hänen mahdollisen presidenttiytensä aikana.

Yksi turvallisuuspoliittisessa keskustelussa usein mainitsematta jäävä, mutta sitäkin tärkeämpi seikka on kylmän sodan perintö paitsi asenteineen, myös osin edelleen jatkuvine itäyhteyksineen. Kuten toimittaja Jarmo Mäkelä on todennut:

"Julkisessa keskustelussa jyrkimmin kiistetään, on aina totta; mistä tykkänään vaietaan, on aina tärkeää. Toisinajattelua ei suvaita ja "vellovat keskustelut" tukahdutetaan heti alkuun – usein median suosiollisella myötävaikutuksella."

Näiden selvittämistä olen pyrkinyt edistämään mm. peräämällä lustraatiota, eli asiakirjajulkisuutta ja sen pohjalta syntyvää keskustelua. Kun paperit ovat säpissä, on "kylmän sodan menestystarinasta" vaikea luoda objektiivista kuvaa asiantuntevimmankaan tutkijan, saati keskivertokansalaisen, jolle lukuisat poliitikot haluaisivat esimerkiksi Nato-jäsenyydestä päättämisen sysätä – ilmeisesti oman vastuunsa välttämiseksi. Samalla mahdollisen kiristysaseen antavat ei-julkiset tiedot ovat omiaan ns. hybridivaikuttamisen ja korruption työkaluina. Vladimir Putin ei ole sotilas vaan tiedustelumies ja tästä johtuen myös hänen johtamansa Venäjä käyttää sotilaallisen voiman sijaan vanhoja verkostojaan sekä muuta informaatiovaikuttamista ensisijaisena ekspansion välineenä.

Vuonna 2007 Vanhanen ohjeisti pääministerinä hallituksensa jäseniä olemaan vastaamatta Rosenholz-aineistoa koskeviin kysymyksiin. Aineiston vastaanottamisesta Suomeen 2000 tekivät päätöksen tiettävästi presidentti Tarja Halonen, pääministeri Paavo Lipponen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja.

Vanhanen kuuluu sukupolveen, joka kasvoi poliittisesti jatkuvan yhteydenpidon hengessä yhdessä Neuvostoliiton turvallisuuselinten kanssa. Ongelma kuitenkin muodostuu siitä, mikäli omia ja ikätoveriensa arvioita ei kykene kyseenalaistamaan tai edes tarjoamaan käytössä olevaa materiaalia kansalaisten arvioitavaksi. Länsimaisen avoimuuskäsityksen kannalta tilanne on hyvin ongelmallinen ja lähempänä Kekkosen tai Koiviston kauden puolisuljetun Suomen asenteita kuin EU-jäsenmaalta odotettavia standardeja. Muutoinkin Vanhasen asenne vaikutti olevan se, ettei poliitikkojen ole syytä puhua keskeneräisistä asioista.

Neuvonantajakuntaansa ehdokas on valinnut tiiviissä itäyhteyksissä ryvettyneitä henkilöitä, kuten Sberbankin palvelukseen siirtyneen entisen pääministeri Esko Ahon, KGB:lta ylistävät arviot saaneen veteraanipoliitikko Seppo Kääriäisen sekä valtiotieteen tohtorit Pekka Visurin ja Risto Volasen. Kaksi viimeksimainittua ovat myös Suomen Geopoliittisen seuran aktiiveja. Neuvonantajista myös Ilkka Herlin on toiminut kyseisessä yhdistyksessä.

Vuonna 1985 Vanhanen oli edesmenneen presidentti Mauno Koiviston linjoilla pitäessään Baltian maiden vapaustaistelua tukevaa mielenosoitusta provokatoorisena. "Aika monen vastaus on, että se oli ajan henki ja ilmapiiri. Jos se kerran oli niin normaali ajan henki, niin miksi siitä ei voisi puhua nyt avoimesti", kysyi myös kirjailija Sofi Oksanen vuonna 2009 ja ehdotti, että suomettumiskeskustelussa siirryttäisiin persoonapronominien käyttöön.

Osansa Vanhasen verbaalisesta ruoskasta sai myös sodanaikainen presidentti Risto Ryti, josta silloinen Kehäsanomien päätoimittaja kirjoitti ymmärtävänsä henkilön ihailun yksin ratkaisuja tehneenä miehenä, mutta jonka menettelytapoja ei pidä ihannoida ja nykyajan tulee "pystyä tekemään tilinsä selviksi vanhan virheellisen politiikan kanssa". Sama pätee Vanhaseen ja moniin - ei tietenkään kaikkiin - ikätovereihinsa.

Tämän johdosta haluaisinkin tiedustella presidenttiehdokas Vanhaselta:

1. Miksi halusitte vuonna 2007 kieltää hallituksenne jäseniltä keskustelun Rosenholz-aineiston julkisuudesta?
2. Keskustelitteko asiasta tasavallan presidentin, ulkoministerin, eduskunnan puhemiehen tai vieraiden valtioiden edustajien kanssa? Jos, esittivätkö nämä teille toiveita tai näkemyksiä asian osalta?
3. Oletteko tutustunut kyseiseen aineistoon ja onko teille tuotu sen sisällöstä informaatiota?
4. Mikäli on, olisiko salatun aineiston myötä paljastunut uusia merkittäviä nimiä jo tunnettujen kansanedustaja Jaakko Laakson ja presidentti Tarja Halosen kampanjassa merkittävässä asemassa toimineen SAK:n Riitta Juntusen (joka sittemmin peri Eero Heinäluoman työpaikan) lisäksi?
5. Keskustelitteko salaus- tai keskustelukieltolinjauksesta jonkin suomalaisviranomaisen ja/tai lakimiehen kanssa?
6. Tuolloisen hallituksenne  ulkoministeri Erkki Tuomioja on myöntänyt syyllistyneensä nk. Zavidovo-vuotoon, jonka tavoitteena mitä ilmeisimmin oli estää Suomen EEC-assosiaatiosopimus ja vahingoittaa suomalaista parlamentarismia. Katsotteko hänenkaltaisensa henkilöt soveliaaksi mielipidevaikuttajaksi tai päättäjäksi itätiedusteluaineistoa käsiteltäessä?

]]>
17 http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240005-matti-vanhanen-ja-rosenholz-aineisto#comments Wed, 12 Jul 2017 13:48:03 +0000 Pekka Virkki http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240005-matti-vanhanen-ja-rosenholz-aineisto
JEF, Macron ja Suomen tulevaisuus http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/239489-jef-macron-ja-suomen-tulevaisuus <p>Suomen, Ruotsin ja Britannian puolustusministerit allekirjoittivat tänään ns. JEF-sopimuksen Tukholmassa. Joint expenditionary force -joukot eivät tarjoa varsinaisia turvatakuita, mutta niiden toimintaa koskeva päätöksenteko kriisitilanteessa olisi oletettavasti Natoa jouhevampaa. Iso-Britannian puolustusministeri <strong>Michael Fallon</strong> kuitenkin antoi ymmärtää joukkoihin kuulumisen osaltaan turvaavan entistä enemmän Ruotsia ja Suomea. Vaikka kyseessä ei ole puolustusliitto, Suomen turvallisuuspoliittisen aseman kannalta joukkoihin liittyminen vahvistaa läntistä yhteyttämme merkittävästi.<br /><br />Tilanteet voivat muuttua toki nopeastikin, mutta myös yleisellä tasolla Euroopan unionissa ja sen ulkopuolisissa Nato-maissa on herätty Venäjän aggression - paitsi sotilaallisen, myös poliittisen painostuksen ja informaatiovaikuttamisen - muodostaman ongelman eksistentiaaliseen luonteeseen länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen säilymisen kannalta.<br /><br />Tämä kirkastaa autoritarismin ja demokraattisen oikeusvaltion kannattajien välisen rajanvedon merkitystä, mutta toisaalta Kremlin epäideologisuuden vuoksi tekee myös sen määrittely on jossakin määrin kylmän sodan aikaista tilannetta monimutkaisempaa.<br /><br />Koska korrpution levittäminen on paitsi Kremlin vaikutusmekanismi, suurelta osin myös sen koko &quot;idea&quot;, eivät pelkät sotilaalliset keinot riitä turvaksi autoritaarisia voimia vastaan. Ne ovat kuitenkin välttämätön osa sitä. Myös meille tuttu suomettuminen perustui suurelta osin väkivaltapotentiaaliin - uhka teki epäterveiden poliittisten kiipijäilmiöiden ja itsesensuurin syntymisen helpommaksi, vaikkei mitenkään tyhjentävästi niitä selitäkään.<br /><br />Demokraattisten oikeusvaltioiden välinen yhteistyö - tapahtui se sitten minkä instituution puitteissa hyvänsä - on tästä syystä erittäin kriittinen kysymys länsimaailman tulevaisuuden kannalta. Geopoliittisen asemamme, mutta myös eräiden muiden yhteiskuntaamme liittyvien tekijöiden vuoksi Suomi on pitkään ollut haavoittuvainen ulkopuolisen painostuksen edessä.<br /><br />Suomen vahvuutena ns. hybridivaikuttamista vastaan on usein pidetty &quot;konsensusyhteiskuntaa&quot;. Tätä arviota kohtaan on kuitenkin mahdollista olla perustellusti kriittinen. Yhteiskuntarauha ja oikeusvaltio ovat luonnollisesti suojaavia tekijöitä ulkopuolista vaikutusta vastaan, mutta pakotetun yksimielisyyden vaatimus, avoimuuden puute, pitkälle viety korporaatiovalta, julkisesta tuesta riippumattoman kansalaisyhteiskunnan heikkous sekä demokraattisen prosessin valuviat - jotka voivat uudistusten puutteen myötä luoda illuusion &quot;vakaudesta&quot;- voivat myös kääntyä yhteiskunnan vakaata kehitystä vastaan.<br /><br />Ranskassa muutoshalukkuus kanavoitui <strong>Emmanuel Macronin</strong> ja hänen En Marche -liikkeensä murskavoittoon presidentin- ja kansalliskokousvaaleissa. Presidentin agenda niin sisä- kuin EU-politiikan osalta on uudistushenkinen, mutta ei vallankumouksellinen ja toimivia rakenteita rikkova. Ranskan ongelmat ovat joiltakin osin samankaltaisia kuin Suomessa, mutta Suomi ei ole Ranska - siinä missä jälkimmäinen on yksi eurooppalaisen valistusajattelun kehdoista, Suomen konsensusyhteiskunta syntyi kylmän sodan aikana keskenään varsin ristiriitaisista intresseistä.<br /><br />Ranskalaisille itsestään selvä median ja poliittisen keskustelukulttuurin pluralismi ei tullut neuvostoaikana maassamme kyseeseen, eikä tästä perinteestä ole päästy eroon vieläkään. Avoin ja moniääninen keskustelu niin ulko- kuin sisäpoliittisista kysymyksistä on kuitenkin myös turvallisuuskysymys. Kyse ei ole ensisijaisesti juridiikasta tai sananvapauslainsäädännöstä, vaan toimintatavoista ja perinteistä.<br /><br />Tänään allekirjoitettu JEF-sopimus on merkittävä askel Suomen tiivistyvässä yhteistyössä länsimaisten demokraattisten oikeusvaltioiden kanssa, sillä se tarjoaa sotilaallista selkänojaa niin kansallisen suvereniteettimme kuin kansalaistemme vapauden turvaamiseksi. Nyt olisi syytä avata myös laajamittaisempi keskustelu uudistuvasta Euroopasta ja Suomen asemasta siinä, unohtamatta maamme sisäisen koheesion merkitystä.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Suomen, Ruotsin ja Britannian puolustusministerit allekirjoittivat tänään ns. JEF-sopimuksen Tukholmassa. Joint expenditionary force -joukot eivät tarjoa varsinaisia turvatakuita, mutta niiden toimintaa koskeva päätöksenteko kriisitilanteessa olisi oletettavasti Natoa jouhevampaa. Iso-Britannian puolustusministeri Michael Fallon kuitenkin antoi ymmärtää joukkoihin kuulumisen osaltaan turvaavan entistä enemmän Ruotsia ja Suomea. Vaikka kyseessä ei ole puolustusliitto, Suomen turvallisuuspoliittisen aseman kannalta joukkoihin liittyminen vahvistaa läntistä yhteyttämme merkittävästi.

Tilanteet voivat muuttua toki nopeastikin, mutta myös yleisellä tasolla Euroopan unionissa ja sen ulkopuolisissa Nato-maissa on herätty Venäjän aggression - paitsi sotilaallisen, myös poliittisen painostuksen ja informaatiovaikuttamisen - muodostaman ongelman eksistentiaaliseen luonteeseen länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen säilymisen kannalta.

Tämä kirkastaa autoritarismin ja demokraattisen oikeusvaltion kannattajien välisen rajanvedon merkitystä, mutta toisaalta Kremlin epäideologisuuden vuoksi tekee myös sen määrittely on jossakin määrin kylmän sodan aikaista tilannetta monimutkaisempaa.

Koska korrpution levittäminen on paitsi Kremlin vaikutusmekanismi, suurelta osin myös sen koko "idea", eivät pelkät sotilaalliset keinot riitä turvaksi autoritaarisia voimia vastaan. Ne ovat kuitenkin välttämätön osa sitä. Myös meille tuttu suomettuminen perustui suurelta osin väkivaltapotentiaaliin - uhka teki epäterveiden poliittisten kiipijäilmiöiden ja itsesensuurin syntymisen helpommaksi, vaikkei mitenkään tyhjentävästi niitä selitäkään.

Demokraattisten oikeusvaltioiden välinen yhteistyö - tapahtui se sitten minkä instituution puitteissa hyvänsä - on tästä syystä erittäin kriittinen kysymys länsimaailman tulevaisuuden kannalta. Geopoliittisen asemamme, mutta myös eräiden muiden yhteiskuntaamme liittyvien tekijöiden vuoksi Suomi on pitkään ollut haavoittuvainen ulkopuolisen painostuksen edessä.

Suomen vahvuutena ns. hybridivaikuttamista vastaan on usein pidetty "konsensusyhteiskuntaa". Tätä arviota kohtaan on kuitenkin mahdollista olla perustellusti kriittinen. Yhteiskuntarauha ja oikeusvaltio ovat luonnollisesti suojaavia tekijöitä ulkopuolista vaikutusta vastaan, mutta pakotetun yksimielisyyden vaatimus, avoimuuden puute, pitkälle viety korporaatiovalta, julkisesta tuesta riippumattoman kansalaisyhteiskunnan heikkous sekä demokraattisen prosessin valuviat - jotka voivat uudistusten puutteen myötä luoda illuusion "vakaudesta"- voivat myös kääntyä yhteiskunnan vakaata kehitystä vastaan.

Ranskassa muutoshalukkuus kanavoitui Emmanuel Macronin ja hänen En Marche -liikkeensä murskavoittoon presidentin- ja kansalliskokousvaaleissa. Presidentin agenda niin sisä- kuin EU-politiikan osalta on uudistushenkinen, mutta ei vallankumouksellinen ja toimivia rakenteita rikkova. Ranskan ongelmat ovat joiltakin osin samankaltaisia kuin Suomessa, mutta Suomi ei ole Ranska - siinä missä jälkimmäinen on yksi eurooppalaisen valistusajattelun kehdoista, Suomen konsensusyhteiskunta syntyi kylmän sodan aikana keskenään varsin ristiriitaisista intresseistä.

Ranskalaisille itsestään selvä median ja poliittisen keskustelukulttuurin pluralismi ei tullut neuvostoaikana maassamme kyseeseen, eikä tästä perinteestä ole päästy eroon vieläkään. Avoin ja moniääninen keskustelu niin ulko- kuin sisäpoliittisista kysymyksistä on kuitenkin myös turvallisuuskysymys. Kyse ei ole ensisijaisesti juridiikasta tai sananvapauslainsäädännöstä, vaan toimintatavoista ja perinteistä.

Tänään allekirjoitettu JEF-sopimus on merkittävä askel Suomen tiivistyvässä yhteistyössä länsimaisten demokraattisten oikeusvaltioiden kanssa, sillä se tarjoaa sotilaallista selkänojaa niin kansallisen suvereniteettimme kuin kansalaistemme vapauden turvaamiseksi. Nyt olisi syytä avata myös laajamittaisempi keskustelu uudistuvasta Euroopasta ja Suomen asemasta siinä, unohtamatta maamme sisäisen koheesion merkitystä.

]]>
11 http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/239489-jef-macron-ja-suomen-tulevaisuus#comments Fri, 30 Jun 2017 16:38:52 +0000 Pekka Virkki http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/239489-jef-macron-ja-suomen-tulevaisuus
Vladimirovin vaalikuningas http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/238684-vladimirovin-vaalikuningas <p>Pitkäaikainen presidentti, pääministeri, pankinjohtaja, tohtori ja sotaveteraani <strong>Mauno Koivisto</strong> menehtyi perjantaina 12.5.2017 elettyään pitkän ja vaiherikkaan elämän. Otan osaa omaisten suruun. Maamme vapauden hedelmistä nauttineena &quot;pullamössösukupolven&quot; edustajana tunnen syvää kiitollisuutta niin hänen kuin tuhansien aseveljiensä palveluksista Neuvostoliiton hyökkäyksen torjumisessa.<br /><br />Kuullessani uutisen presidentin menehtymisestä satuin olemaan Tallinnassa vuotuisen <strong>Lennart Meren</strong> nimikkokonferenssin vuoksi. Puolen tunnin luennon lukuisille läntisille ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjille, asiantuntijoille ja journalisteille pitänyt tasavallan presidentti <strong>Sauli Niinistö</strong> muistutti yleisöä Koiviston ajatuksista tulevan presidentin palatessa rintamalta: pitää olla muitakin tapoja hoitaa asiat itänaapurin kanssa. Niitä huikean poliittisen nousun kokenut sosialidemokraatti toden totta oli myöhempinä vuosikymmeninään muotoilemassa.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Turun satamasta Suomen pankkiin</strong><br /><br />Koiviston uran varhaisemmat vuodet ovat kiistatta inspiroivia - kovalla työllä ja määrätietoisuudella tuleva presidentti raivasi tiensä tohtoriksi, pankkimieheksi ja pääministeriksi. Väitöskirja <em>Sosiaaliset suhteet Turun satamassa</em> tarjoaa ajateltavaa myös 2000-luvun työmarkkinoiden näkökulmasta.<br /><br />Koivisto loi ja hänestä luotiin kuvaa säästäväisenä kirstunvartijana ja poliittisesti itsenäisenä toimijana, yksinäisenä sheriffinä. Presidentti hoiti julkisuuspelin taitavasti eikä voi hänen sanoa kaihtaneen jälkiviisaudenkaan käyttämistä tähän tarkoitukseen.<br /><br />Nykyvenäläisen kirjallisuuden ja idänkaupan parissa pitkän uran tehnyt <strong>Jukka Mallinen</strong> <a href="https://www.facebook.com/jukka.mallinen.9/posts/10154631172528479">muistelee</a> keskustelujaan koskien vuonna 2001 julkaistua Koiviston kirjaa:<br /><br /><em>&quot;&quot;Venäjän ideassa&quot; Mauno ihannoi <strong>Nikolai II:n</strong> pääministeriä <strong>Sergei Witteä</strong>. Tämä oli Pietarin saksalaisia, luterilainen, vaimo juutalainen. Witte oli talousmies, pragmaatikko, liberaali - hän pelasti Venäjän talousromahdukselta ja hoiti sille kunniallisen rauhan Japanin sodan jälkeen. Kun Witte oli pelastanut maan, Nikolai antoi hänelle kenkää ja laittoi pääministeriksi slavofiili <strong>Stolypinin</strong>, joka aloitti taantumuskauden ja mm. Suomen toisen sortokauden.<br /><br />Olin huomaavinani Witten ihailussa jotain henkilökohtaista ja kysyin Maunolta (hyvin varovasti), kuvastaako tällainen pragmaattisen pääministerin ja vanhan itsevaltiaan suhde myös kotoisempia kuvioita. Mauno ei tietenkään vastannut mitään - häntähän ei voinut provosoida - mitta silmissä vähän välähti. Ehkä hän ajatteli, että jotain toikin huomaa...&quot;</em><br /><br />Samantyyppinen, mutta huomattavasti vähemmän hienovarainen samaistuminen vanhojen imperiumien johtohahmoihin periytyi myös Koiviston avustajana toimineelle &quot;vara-Manu&quot; <strong>Paavo Lipposelle</strong>, joka vaimonsa <a href="http://www.is.fi/kotimaa/art-2000000538775.html">mukaan </a>puhuu usein Rooman diktaattori <strong>Cincinnatuksesta</strong>.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Kuka oli Koiviston sydänystävä Viktor Vladimirov?</strong><br /><br />Koiviston yhteydenpito itätiedustelun kanssa alkoi varsin varhain. Tehtaankadulla majailleen, KGB:n salamurhaosastoa johtaneen <strong>Viktor Vladimirovin</strong> kanssa muun muassa Koiviston omassa keittiössä harrastetut viskipitoiset illanistujaiset juontuvat ilmeisesti 1960-70-lukujen taitteeseen. Suhde syveni vuosien mittaan läheiseksi - kerrotaanpa Vladimirovin jopa rakennuttaneen Porkkalaan lentopallokentän Koiviston-tapaamisten vuoksi. Virkaatekevänä presidenttinä tapaamistahti oli ilmeisesti jopa viikottainen. Monissa asioissa yksityiskohtaisten tietojen saamista vaikeuttaa luonnollisesti Moskovan arkistojen varsin penseä julkisuuskäytäntö.<br /><br />Se tiedetään, että Viktor Vladimirov asetettiin Helsinkiin diplomaattitehtäviin ensimmäisen kerran vuonna 1954. <strong>Urho Kekkonen</strong>, jota usein on pidetty eräänlaisena suomettumisen kauden ikonisena henkilöitymänä, valittiin presidentiksi pian tämän jälkeen. Neuvostolähetystössä oltiin tyytyväisiä vaalin tulokseen - olihan Kekkonen ollut hyvänä apuna itänaapurin miehille jo sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikaan eikä kaihtanut yhteistyötä kommunistienkaan kanssa.<br /><br />Vladimirov oli puhdasverinen tshekisti: turvallisuuspalvelun &quot;aatelisluokkaan&quot; kuulunut herrasmies ja vallankäyttäjä, ei poliittinen demagogi. Osa niitä orgaaneja, jotka viimeistään vuonna 2000 pääsivät Venäjällä jälleen korkeimpaan poliittiseen valtaan, vaikkeivät sosialismista välitä pätkääkään.<br /><br />1970-luvun alussa Vladimirov ojensi esimiestään, suurlähettiläs <strong>Beljakovia</strong>, joka oli ryhtynyt lietsomaan levottomuuksia tavoitteenaan siirtää Suomi sosialistimaiden leiriin. Tapahtumaketju päättyi suurlähettilään poistumiseen maasta. Vladimirovin katsotaankin hallinneen Suomen korkeimman johdon käsittänyttä tiedottajaverkkoa melkoisen suvereenisti. Maamme asema neuvostomyönteisenä, mutta verraten avointen rajojen ja yhteiskunnan omaavana valtiona on saattanut olla herran työn kannalta suorastaan ihanteellinen.<br /><br />Vladimirov poistui yllättäen Suomesta syyskuussa 1971 ja palasi jälleen 1977 - tällä kertaa viipyäkseen vuoteen 1984 saakka. Katoamisen syyksi on esitetty Vladimirovin sabotööritaustan leviämistä laajempaan tietoisuuteen. Tuolloin Suojelupoliisin päällikkönä palvelleen, <strong>Vasili Mitrohinin </strong>arkistojen perustella KGB:n agentiksi värvätyn <strong>Arvo Pentin</strong> seuraajaksi nousi jo seuraana vuonna <strong>Seppo Tiitinen</strong>, jonka ensivierailun Moskovaan Vladimirov arvioi edeltäjänsä matkoja onnistuneemmaksi. Apulaispäälliköksi nostettiin <strong>Kalevi Sorsalle</strong> aiemmin työskennellut <strong>Seppo</strong> <strong>Nevala</strong>, huolimatta <a href="http://www.suomensotilas.fi/seppo-nevalan-nimitys-supoon/">muodollisesta epäpätevyydestään, ajoittain rajuksi kuvatusta alkoholinkäytöstään ja itsetunto-ongelmista</a>.<br /><br />Suomella ei ollut tapana estää vakoilusta kärähtäneitä neuvostodiplomaatteja toimimasta maassa. Tiitinen on perustellut käytäntöä tarkoituksenmukaisuudella. Vasta Koiviston toisen kauden loppupuolella, vuonna 1992, Suomi kohteliaasti ilmoitti yhdelletoista diplomaatille, että heidän tulisi poistua maasta.<br /><br />&quot;Suomi ei saa näyttää banaanitasavallalta&quot;, oli Tiitisen seuraaja <strong>Eero Kekomäki </strong><a href="http://www.iltalehti.fi/uutiset/201701062200050159_uu.shtml">perustellut </a>päätöstä.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>&rdquo;Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin&rdquo;</strong><br /><br />Koiviston pyrkimys eteenpäin omassa elämässään ei näytä heijastuneen erityisemmin hänen asenteeseensa Suomea kohtaan tasavallan presidenttinä. Koivistoa on tavattu pitää armottomana pessimistinä, mutta tässä kyse lienee lähinnä ulkoisen olemuksen ja esiintymistavan tuotosta - todellisuudessa epäuskottavan suopeista lähtöoletuksista kumpuava positiivisin mahdollinen luonnehdinta lienee &quot;toiveajattelija&quot;.<br /><br />Koiviston välinpitämättömyys itätiedustelun torjuntaan Suomessa tuskin on johtunut pelkästä naiiviudesta - vaikka asioista luonnollisestikin saattaa saada omanlaisensa kuvan, mikäli on jatkuvassa yhteydessä autoritaaristen valtioiden tiedustelupalveluiden kanssa. Koiviston kaudella KGB ja Stasi pääsivät toimimaan maassamme entistä vapaammin, eikä lännestä saatuja vihjeitä otettu erityisen vakavasti. Tämän Koivisto - tosin varsin selittelevin sanankääntein - myöntää jopa omissa muistelmissaan.<br /><br />Koiviston toteuttama parlamentarisointi oli valikoivaa ja vahvisti lähinnä hänen oman taustapuolueensa sekä sen johtajan Kalevi Sorsan asemaa. Tasavallan presidentin kansliassa valtaa piti Zavidovo-vuodon jälkimainingeissa Sorsan esityksestä tehtävään nostettu vasemmistoradikaali <strong>Jaakko Kalela</strong> (KGB:n residentuuran luottamuksellinen kontakti &quot;Prof&quot;), joka oli aiemmin esittänyt muun muassa, että Suomen puolueettomuuden menettäminen ei johtaisi turvattomuuteen - olisihan Suomi silloin Neuvostoliiton kanssa samalla puolella. Näin asevoimiamme voitaisiin Paasikiven-Kekkosen linjan puitteissa käyttää ainoastaan länsivaltoja vastaan.<br /><br />Koiviston suhtautumista Baltian maiden vapauspyrkimyksiin on usein pyritty selittämään snellmanilaisella varovaisuudella. Selitys on Koivistolle suosiollinen ja löytää tuekseen perusteluita vain rajallisesti. Valtio-opin dosentti <strong>Tuija Parvikon</strong> <a href="http://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002881307.html">mukaan </a>Koivisto edusti professori <strong>Matti Klingelle</strong> &quot;parhaiten bonapartelais-monarkistis-paasikiviläistä vahvaa presidenttifiguuria, jonka ulkopolitiikka perustui vanhasuomalaiseen geopoliittiseen realismiin. Klingen käsityksen mukaan Koivisto valittiin &quot;uudeksi Kekkoseksi&quot;, vaikutusvaltaiseksi valtioelimeksi.&quot; Klinge <a href="http://www.is.fi/kotimaa/art-2000000845246.html">on kunnostautunut</a> muun muassa Venäjän suorittaman Krimin miehityksen puolustajana.<br /><br />Kun neuvostojoukot kävivät tammikuussa 1991 rauhallisten mielenosoittajien kimppuun heitä Vilnan televisiotornin edustalle surmaten, Koivisto epäili halutun mahdollisimman provosoivia kuvia oikein värifilmeillä, vaikka Moskova oli presidentin arvion mukaan jo tullut vastaan liettualaisten vaatimuksissa. Diktaattorien apologisointi sekä suoranainen kehuminen eivät loppuneet tähän - vuosituhannen vaihteessa Haagiin sittemmin päätynyt serbijohtaja <strong>Slobodan Milosevic</strong> oli Koiviston ajatuksissa &quot;pystyvä mies&quot;.<br /><br />Keväällä 2000 presidentti tosin <a href="http://w3.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/12.toukokuu/manu1900.htm">myönsi</a>, että Suomen YYA-aikaiseen pyrkimykseen pysyttäytyä &quot;ikävien kysymyksenasettelujen ja vastakkainasettelujen ulkopuolella&quot; liittyi huomatava kyynisyyden vaara, johon hän itsekin syyllistyi. Samassa tilaisuudessa Koivisto kysyi, otetaanko nyt vapaasti kantoja, kun siihen olisi mahdollisuus, mutta ei vastannut sen enempää itse esittämäänsä kuin toiseen, Tshetshenian tilannetta koskeneeseen kysymykseen. Koivisto oli ottanut puolensa, eikä se näyttänyt olevan vapaa länsi.<br /><br />Myöskään <strong>Boris Jeltsinistä</strong> presidentti ei ilmeisesti erityisemmin perustanut. Jukka Mallinen <a href="https://www.facebook.com/jukka.mallinen.9/posts/10154626953148479">muistelee</a>:<br /><br /><em>&quot;Mauno oli Kekkosen kauden kasvattama salamyhkäinen mies. Minullekin hän sanoi: &quot;Rouvakin piti erityisesti herra <strong>Gorbatshovista </strong>ja rouva <strong>Jeltsinasta</strong>&quot;. Selväkielellä: Maunon itsensä mielestä rouva <strong>Gorbatshova</strong> ja herra Jeltsin olivat aivan kauheita...&quot;</em><br /><br />Nuoresta antikommunistista taisi todella jossakin vaiheessa - <strong>Veikko Savolaisen</strong> <a href="http://rescordis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/221496-25-v-sitten-viro-vapaaksi-suomi-kokonaiseksi">käyttämää nimeä lainaten</a> - kuoriutua Mauno Primorsk (entinen Koivisto), bernsteinilainen sosialisti, mutta ennen kaikkea Neuvostoliiton ja sen orgaanien etujen portinvartija Suomessa. Gorbatshovin lisäksi linja KGB:n vanhoillisempaan siipeen pysyi avoimena pitkään.<br /><br />Vuonna 2000 Putinin ja FSB:n noustua valtaan vanhoille suhteille ja asenteille Suomen kohdalla jälleen entistä enemmän käyttöä. Suojelupoliisin päällikkö <strong>Antti Pelttari</strong> myönsi taannoin, ettei &quot;kotiryssätoiminta&quot; koskaan kunnolla loppunutkaan.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>&quot;Kuin syyttäjät seisomme aamussa ajan...&quot;</strong><br /><br />Runoilija <strong>Eino Leino</strong> näki laajassa poliittissävytteisessä tuotannossaan Venäjän imperiumin reunavaltiot ehkä tiiviimmän henkisen yhteyden kautta kuin 2000-luvulla on mahdollista ymmärtää. Runossaan <em>Vapauden vilja</em> hän kuvaa Suomen ja Ukrainan roolia alati pettävän Moskovan syyttäjinä. Suomella oli tietysti jo autonomian aikana erityisoikeuksia, joista monet muut saivat ainoastaan haaveilla. Sotien jälkeenkin saimme suomettumisesta huolimatta kehittyä monelta osin vakaana ja vapaana yhteiskuntana, siinä missä Ukraina oli tehottoman ja oppressiivisen neuvostojärjestelmän pauloissa.<br /><br />Vaikka yhteiskuntamme ja kulttuurimme ovat kovin erilaisia, joiltakin osin 1980-luvun Suomi ja neuvostojärjestelmästä korruptoituneeseen oligarkkitalouteen siirtynyt 2000-luvun Ukraina muistuttavat toisiaan enemmän kuin ehkä haluttaisiin myöntää. Imperiumin johdolle lojaali, muttei liian vahva johtaja laajan itätiedusteluverkoston omaavassa maassa on alistus- ja suomettamispyrkimysten kannalta monin tavoin ideaali.<br /><br />Idän ja lännen välillä tasapainoilleen, salamurhasyytösten riivaaman <strong>Leonid Kutshman</strong> presidenttikauden jälkeen ulkopoliittisesti (myös ja erityisesti &quot;lähiulkomaissa&quot;) aktivoitunut Venäjä tuki voimakkaasti <strong>Viktor Janukovitshin</strong> valintaa Ukrainan presidentiksi vuonna 2004. Vaalikamppailun loppumetreillä vastaehdokas, länsimielinen <strong>Viktor Justshenko</strong> sai myrkytyksen illastettuaan mm. Ukrainan turvallisuuspalvelun apulaisjohtaja <strong>Volodymyr Satsjukin</strong> kanssa. Satsjuk on sittemmin muuttanut Venäjälle ja hankkinut maan kansalaisuuden, eikä häntä voida täten luovuttaa ulkomaille esimerkiksi kuulemista varten.<br /><br />Janukovitsh julistautui vaalin voittajaksi, mutta vilppisyytösten myötä suoritetussa toisen kierroksen uusinnassa hän hävisi Justshenkolle. Vuonna 2010 Janukovitsh voitti saman vaalin toimittuaan ensin pääministerinä vuodesta 2006. Justhsenkon entinen liittolainen <strong>Julia Timoshenko</strong> tuomittiin vuonna 2011 vankeuteen valtion varojen väärinkäytöstä sekä vallan väärinkäytöstä Venäjän kanssa tehdyissä kaasukaupoissa. Vaalidebatit saivat ajoittain farssin piirteitä eri ehdokkaiden syytettyä kilpaa toisiaan Venäjän agenteiksi.<br /><br />Meilläkin keskusta ja sosialidemokraatit - välillä myös muut - ovat kilpaa yrittäneet vierittää vastuuta KGB:n päästämisestä sisäpolitiikan pelinappulaksi toisilleen. Vladimirov-kirjeen esiintuominen ja Koiviston siitä esittämä paheksunta sekä oman vastuun kiistäminen sairaan poliittisen kulttuurin luomisesta ja ylläpitämisestä - &quot;ei se maan tapa ollut silloinkaan&quot; - muistuttaa &quot;julkisuuden tribunaalin&quot; kautta toteutettua versiota Timoshenkolle langetetusta selektiivisestä tuomiosta. Asekin oli sama: idänkauppa.<br /><br />Keskustalaisia Neuvostoliitto yritti syksyllä 1981 painostaa <strong>Johannes Virolaisen</strong> sijaan <strong>Ahti Karjalaisen</strong> tueksi. Presidenttipelissä Vladimirov pelasi kuitenkin vähintään kaksilla korteilla, etenkin kun Karjalaisen &quot;henkilökohtainen ongelma&quot; oli varsin hyvin tiedossa. Tehtaankadun toivomuksia <a href="https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/presidenttipeli-1981-neuvostoliitto-painosti-keskustalaisia-maatalouskaupalla/">levitti</a> myös Seppo Tiitinen, joka valtiosihteeri <strong>Martti Tuovisen</strong> mukaan &quot;totesi Vladimirovin asettaneen presidenttiehdokkaat seuraavaan järjestykseen: Karjalainen, Koivisto, <strong>Holkeri</strong>, Virolainen. JS (<strong>Juhani Suomi</strong>) ja ST olivat tietävinään, että ulkomin. <strong>Väyrysen</strong> vierailu NL:oon joulukuussa ei toteudukaan, koska Karjalaisesta ei tullut presidenttiehdokasta. Kutsu oli ollut tällä tavalla ehdollinen.&quot;<br /><br />Toiselta puolelta Koiviston niskaan hengitti Kalevi Sorsa, josta Sosialistisen internationaalin aseistariisuntaryhmän johtajana ja sosialidemokraattien puheenjohtajana oli tullut ehkä Tehtaankadun kannalta keskeisin henkilö Suomen politiikassa - NKP:n &quot;luottamuksellinen kontakti&quot;. Sorsa oli välillä Koiviston työpari, välillä kilpailija. Vladimiroviin molemmilla oli tiivis yhteys, kuten myös presidentin pääministeriksi kokoomusta johtaneen <strong>Ilkka Suomisen</strong> ohi nostamalla Harri Holkerilla. Melko suurella todennäköisyydellä voi arvioida Koiviston estäneen Sorsan nousun presidentiksi - vastineeksi tuesta hän kuitenkin joutui suojelemaan puoluetoveriaan.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Veneenkeikuttajia ja sopuleita</strong><br /><br />Koiviston suhdetta mediaan on kuvattu problemaattiseksi. Usein muistutetaan hänen verranneen toimittajia sopuleihin. Tässä, kuten monessa muussakin myytinomaiseen poliittiseen hahmoon liittyvässä kertomuksessa on kyse puolitotuudesta.<br /><br />Pääministeriaikanaan Koivisto yritti <strong>Ralf Fribergin</strong> mukaan <a href="http://(http://www.hs.fi/ihmiset/art-2000002896104.html">ohjata</a> <em>Ylen </em>uutisointia. Friberg kertoo, että panssarien vyöryessä Tshekkoslovakiaan miehet kävelivät ympäri kolera-allasta Koiviston kehottaessa Ylen uutispäällikköä itsehillintään. Koivisto on väittänyt &quot;itkeneensä niin, ettei tietä nähnyt&quot; kuultuaan miehityksestä.<br /><br />Presidentti tapasi säännöllisesti <em>Helsingin Sanomien</em> toimittajia &quot;luottamuksellisten keskustelujen&quot; merkeissä muun muassa Santahaminan saunalla. Puolan tiedustelupalvelun arkistoista löytyneen asiakirjan sisältämän suomalaisinformantin esittämän <a href="http://www.suomensotilas.fi/reporadion-johtaja-koiviston-lastenkutsujen-isantana/">väitteen</a> mukaan Koivisto olisi myös jatkanut ns. Kekkosen lastenkutsujen perinnettä tapaamalla &quot;nuoria intellektuelleja&quot; Yleisradion entisen pääjohtajan <strong>Eino S. Revon</strong> kotona vielä 1980-luvulla.<br /><br />Silloin kun &quot;Koiviston hoviksi&quot; kastroidun valtakunnan päälehden luottoeunukit epäonnistuivat kurinpidossa, <a href="http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/koiviston-salattu-moitekirje-vihdoin-julki-rikoskirjailija-suututti-myos-kalevi-sorsan/5334330">myllykirjeetkään</a> eivät olleet presidentille vieras menettely. Vuosina 1982-86 oikeuskanslerina toiminut <strong>Kai Korte</strong> oli nälvinyt toimittaja <strong>Harri Nykäsen </strong>tekemässä haastattelussa Koivistoa poliittistaustaisten talousrikosten tutkinnan kritisoimisesta. &quot;Kerroin kirjeestä tutulle Yleisradion toimittajalle ja toimitin hänelle siitä myös kopion. Kun Koiviston närkästymisestä kerrottiin iltauutisissa, syntyi Hesarissa kova huuto. Päätoimittaja puhutti toimittajia selvittääkseen, kuka oli vuotanut kirjeen&quot;, Nykänen kertoo.<br /><br />Vaikka Koivisto lopulta suhtautuikin suopeasti Suomen EU-pyrkimyksiin, suuremman kiitoksen ratkaisusta voinee antaa kuitenkin Koiviston hoville ja <strong>Aatos Erkolle</strong>. Muilta osin lehti säilytti suurelta osin kylmän sodan aikaisen asenteensa käytännössä kieltäen keskustelun mm. Karjalan kysymyksestä sivuillaan sekä asettumalla korostuneesti politiikan ulkopuolelta presidentiksi noussutta <strong>Martti Ahtisaarta </strong>vastaan. Silloin, kun lehti on uskaltanut ilmoittaa tukensa Nato-jäsenyydelle, käytetty kieli on ollut suorastaan surkuhupaisan varovaista. Erkko löysikin sittemmin bisnesmahdollisuuksia länteen avautuneelta Venäjältä ja vuosina 1991-2010 päätoimittajana toiminut <strong>Janne Virkkunen</strong> eläkepäivien tekemistä <strong>Sergei Lavrovin</strong> kanssa yhteistyössä toimivasta historioitsijaverkostosta.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Salailun anatomia</strong><br /><br />Autoritaaris-konspiratiivinen suhtautuminen mediaan ei kuitenkaan ollut Koiviston kohdalla millään tavalla ainutlaatuinen ajattelumalli - pikemminkin &quot;vapaiden tuulien&quot; tuojana Kekkosen jälkeen esiintynyt presidentti jatkoi ja osin jopa vei pidemmälle edeltäjänsä epäterveitä tapoja.<br /><br />Emeritusprofessori, entinen tuomari <strong>Jyrki Virolainen</strong> <a href="http://jyrkivirolainen.blogspot.fi/2013/09/770-koiviston-konklaavi-1992-irvokas.html">kirjoittaa </a>6.5.1992 Koiviston koollekutsumasta oikeuspoliittisesta keskustelutilaisuudesta:<br /><br /><em>&quot;Koiviston konklaavin tarkoitusta ei ole ollut vaikea arvata. Korkein oikeus (KKO) oli noin kuukautta aiemmin antanut ns. ylikorkojuttuja koskevan ennakkopäätöksen (KKO 1992:50), jonka mukaan pankki ei voinut yksipuolisesti nostaa asuntolainan korkoa. Presidentti halusi tilaisuuteen kutsuttujen korkeiden tuomareiden ja oikeusoppineiden vaikuttavan siihen, että tuomioistuinten linja mainituissa ylikorkojutuissa muuttuisi ja pankkeja yleensäkin &quot;ymmärrettäisiin&quot; niittä koskevissa oikeudenkäynneissä jatkossa paremmin.<br />-- presidentti Koiviston arvovaltainen kannanotto ja asiaan puuttuminen tepsi ja toteutui. Kuten julkisuudessa on usein kerrottu ja todistettu, tuomioistuinten linja pankkeja koskevissa oikeusjutuissa muuttui aina korkeinta oikeutta myöten ja pankkeja alettiin ymmärtää niin hyvin, että Koiviston konklaavin jälkeen pankit eivät enää juuri hävinneet oikedenkäyntejä, joissa ne olivat asianosaisina.&quot;</em><br /><br />Läsnäolleiden arviot tilaisuuden merkityksestä ovat vaihdelleet vähättelevistä kriittisiin.<br /><br />&quot;Ehkä Koiviston puheenvuoroissa oli sellaista makua, että ylimmän toimeenpanovallan käyttäjä puuttuu tuomioistuinten tekemisiin tavalla, joka ei ole aivan ongelmaton tuomioistuinten riippumattomuuden näkökulmasta&quot;, valtiosääntöoikeuden professori <strong>Tuomas Ojanen</strong> <a href="http://yle.fi/uutiset/3-6807049">kommentoi </a>asiasta <em>Yleisradiolle</em>.<br />Pankkikriisin ja laman taustalla olleista ja niiden aikana tehdyistä ratkaisuista saamme odottaa vielä runsaasti lisätutkimusta.<br /><br />Seppo Tiitisen muisti puolestaan pätkii kummallisen paljon juuri eräissä Koiviston toimintaan liittyvissä asioissa. &quot;Luojan kiitos en muista yhtään nimeä siltä listalta. Ja hyvä että en ottanut kopiota. Uniikkikappale jäi sinne suojelupoliisin päällikön kassakaappiin&quot;, hän sanoi Demokraatti-lehden <a href="https://demokraatti.fi/mauno-koivisto-yllatti-seppo-tiitisen-taysin-kun-he-nakivat-viimeisia-kertoja-herra-presidentti-missas-auto-on/">haastattelussa</a> pari viikkoa presidentin menehtymisen jälkeen. Ratkaisun Tiitisen listan sulkemisesta presidentti teki vuoden 1990 heinäkuun alussa.<br /><br />Vuonna 2011 sen enempää Tiitinen kuin KGB:n Helsingin aseman päällikkönä toiminut <strong>Felix Karasevkaan</strong> eivät kysyttäessä muistaneet, kuka oli ehdottanut inkerinsuomalaisten paluumuuton käynnistämistä. Koivisto ja osa inkeriläisistä kiistää turvallisuuselimen vaikutuksen, mutta esimerkiksi inkeriläisliikkeessä aktiivisesti toiminut pastori <strong>Arvo Survo</strong> on <a href="http://yle.fi/uutiset/3-7917934">eri mieltä</a>.<br /><br />&quot;Tilanteessa, jossa inkerinsuomalaisten liike vahvistui, Koiviston lausunto mursi padon. Me toivoimme, että kansallinen herääminen voimistuisi edelleen, että saavuttaisimme jotain uutta, ehkä autonomian&hellip; On selvää, että Koiviston lausunto ei syntynyt itsestään, vaan ehkä jopa Moskovan ja Kremlin aloitteesta. Heti sen jälkeen Inkerin liike kuihtui ja kirkon toiminta tyrehtyi&quot;, Survo kommentoi. Koiviston selitys kunniavelan maksamisesta ei siten välttämättä ole ainakaan ainoa paikkansapitävä - erityisen absurdilta se vaikuttaa, kun katsoo presidentin kylmäkiskoista suhtautumista muihin neuvostototalitarismin uhreihin.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Tragedian ja farssin aineksia</strong><br /><br />Viime aikoina Venäjän näkökantoja voimakkaasti myötäilevälle linjalle siirtynyt sotahistorioitsija <strong>Sampo Ahto </strong>on todennut, että Suomen 1990-luvun alun ulkopolitiikasta löytyy niin tragedian kuin farssin aineksia. Valtiotieteen maisteri, lakimies <strong>Kauko Parkkinen </strong><a href="http://kaukoparkkinen.com/index.php/koivisto">vastaa</a> Ahtolle, että voi olettaa hauskaa olevan ainakin niillä katsojilla, jotka näkevät nuhteettoman sheriffin kuplan puhkeavan ja fanittajien ottavan etäisyyttä mestaristaan. &quot;Suomalaiset näytelmä- ja muutkin kirjailijat vain ovat päässeet vasta Kekkoseen ja jämähtäneet siihen.&quot;<br /><br />Koivisto oli sotaveteraani, presidentti, suomalainen symboli ja satamajätkä, josta tuli tohtori. Hän oli kuitenkin myös KGB:lle lojaali, totalitarismin uhreihin ajoittain lähes pilkallisesti suhtautunut, parhaimmillaan flegmaattinen ja pahimmillaan häikäilemätön poliitikko, jonka jättämän perinnön perkaaminen on valitettavasti vasta alkamassa nyt kun aikalaiset uskaltavat avata suunsa vapaammin. Harrastamansa peittelyn myötä Koivisto on osaltaan vastuussa myös Suomen haavoittuvasta asemasta uudelleen voimakkaasti tiedustelu- ja sotilastoimintaansa aktivoineen Venäjän naapurina sekä sisäpoliittisesta stagnaatiosta, jonka perimmäinen syy on kykenemättömyys uudistaa kylmän sodan aikana muodostettua saavutettujen etujen balanssiin perustuvaa järjestelmää.<br /><br /><br />--<br /><br /><br />Kuva:<br /><br />Bundesarchiv, Bild 183-1987-0930-045 / Hiekel, Matthias / CC-BY-SA 3.0 [CC BY-SA 3.0 de (<a href="http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/de/deed.en" title="http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/de/deed.en">http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/de/deed.en</a>)], via Wikimedia Commons</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Pitkäaikainen presidentti, pääministeri, pankinjohtaja, tohtori ja sotaveteraani Mauno Koivisto menehtyi perjantaina 12.5.2017 elettyään pitkän ja vaiherikkaan elämän. Otan osaa omaisten suruun. Maamme vapauden hedelmistä nauttineena "pullamössösukupolven" edustajana tunnen syvää kiitollisuutta niin hänen kuin tuhansien aseveljiensä palveluksista Neuvostoliiton hyökkäyksen torjumisessa.

Kuullessani uutisen presidentin menehtymisestä satuin olemaan Tallinnassa vuotuisen Lennart Meren nimikkokonferenssin vuoksi. Puolen tunnin luennon lukuisille läntisille ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjille, asiantuntijoille ja journalisteille pitänyt tasavallan presidentti Sauli Niinistö muistutti yleisöä Koiviston ajatuksista tulevan presidentin palatessa rintamalta: pitää olla muitakin tapoja hoitaa asiat itänaapurin kanssa. Niitä huikean poliittisen nousun kokenut sosialidemokraatti toden totta oli myöhempinä vuosikymmeninään muotoilemassa.

 

Turun satamasta Suomen pankkiin

Koiviston uran varhaisemmat vuodet ovat kiistatta inspiroivia - kovalla työllä ja määrätietoisuudella tuleva presidentti raivasi tiensä tohtoriksi, pankkimieheksi ja pääministeriksi. Väitöskirja Sosiaaliset suhteet Turun satamassa tarjoaa ajateltavaa myös 2000-luvun työmarkkinoiden näkökulmasta.

Koivisto loi ja hänestä luotiin kuvaa säästäväisenä kirstunvartijana ja poliittisesti itsenäisenä toimijana, yksinäisenä sheriffinä. Presidentti hoiti julkisuuspelin taitavasti eikä voi hänen sanoa kaihtaneen jälkiviisaudenkaan käyttämistä tähän tarkoitukseen.

Nykyvenäläisen kirjallisuuden ja idänkaupan parissa pitkän uran tehnyt Jukka Mallinen muistelee keskustelujaan koskien vuonna 2001 julkaistua Koiviston kirjaa:

""Venäjän ideassa" Mauno ihannoi Nikolai II:n pääministeriä Sergei Witteä. Tämä oli Pietarin saksalaisia, luterilainen, vaimo juutalainen. Witte oli talousmies, pragmaatikko, liberaali - hän pelasti Venäjän talousromahdukselta ja hoiti sille kunniallisen rauhan Japanin sodan jälkeen. Kun Witte oli pelastanut maan, Nikolai antoi hänelle kenkää ja laittoi pääministeriksi slavofiili Stolypinin, joka aloitti taantumuskauden ja mm. Suomen toisen sortokauden.

Olin huomaavinani Witten ihailussa jotain henkilökohtaista ja kysyin Maunolta (hyvin varovasti), kuvastaako tällainen pragmaattisen pääministerin ja vanhan itsevaltiaan suhde myös kotoisempia kuvioita. Mauno ei tietenkään vastannut mitään - häntähän ei voinut provosoida - mitta silmissä vähän välähti. Ehkä hän ajatteli, että jotain toikin huomaa..."


Samantyyppinen, mutta huomattavasti vähemmän hienovarainen samaistuminen vanhojen imperiumien johtohahmoihin periytyi myös Koiviston avustajana toimineelle "vara-Manu" Paavo Lipposelle, joka vaimonsa mukaan puhuu usein Rooman diktaattori Cincinnatuksesta.

 

Kuka oli Koiviston sydänystävä Viktor Vladimirov?

Koiviston yhteydenpito itätiedustelun kanssa alkoi varsin varhain. Tehtaankadulla majailleen, KGB:n salamurhaosastoa johtaneen Viktor Vladimirovin kanssa muun muassa Koiviston omassa keittiössä harrastetut viskipitoiset illanistujaiset juontuvat ilmeisesti 1960-70-lukujen taitteeseen. Suhde syveni vuosien mittaan läheiseksi - kerrotaanpa Vladimirovin jopa rakennuttaneen Porkkalaan lentopallokentän Koiviston-tapaamisten vuoksi. Virkaatekevänä presidenttinä tapaamistahti oli ilmeisesti jopa viikottainen. Monissa asioissa yksityiskohtaisten tietojen saamista vaikeuttaa luonnollisesti Moskovan arkistojen varsin penseä julkisuuskäytäntö.

Se tiedetään, että Viktor Vladimirov asetettiin Helsinkiin diplomaattitehtäviin ensimmäisen kerran vuonna 1954. Urho Kekkonen, jota usein on pidetty eräänlaisena suomettumisen kauden ikonisena henkilöitymänä, valittiin presidentiksi pian tämän jälkeen. Neuvostolähetystössä oltiin tyytyväisiä vaalin tulokseen - olihan Kekkonen ollut hyvänä apuna itänaapurin miehille jo sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikaan eikä kaihtanut yhteistyötä kommunistienkaan kanssa.

Vladimirov oli puhdasverinen tshekisti: turvallisuuspalvelun "aatelisluokkaan" kuulunut herrasmies ja vallankäyttäjä, ei poliittinen demagogi. Osa niitä orgaaneja, jotka viimeistään vuonna 2000 pääsivät Venäjällä jälleen korkeimpaan poliittiseen valtaan, vaikkeivät sosialismista välitä pätkääkään.

1970-luvun alussa Vladimirov ojensi esimiestään, suurlähettiläs Beljakovia, joka oli ryhtynyt lietsomaan levottomuuksia tavoitteenaan siirtää Suomi sosialistimaiden leiriin. Tapahtumaketju päättyi suurlähettilään poistumiseen maasta. Vladimirovin katsotaankin hallinneen Suomen korkeimman johdon käsittänyttä tiedottajaverkkoa melkoisen suvereenisti. Maamme asema neuvostomyönteisenä, mutta verraten avointen rajojen ja yhteiskunnan omaavana valtiona on saattanut olla herran työn kannalta suorastaan ihanteellinen.

Vladimirov poistui yllättäen Suomesta syyskuussa 1971 ja palasi jälleen 1977 - tällä kertaa viipyäkseen vuoteen 1984 saakka. Katoamisen syyksi on esitetty Vladimirovin sabotööritaustan leviämistä laajempaan tietoisuuteen. Tuolloin Suojelupoliisin päällikkönä palvelleen, Vasili Mitrohinin arkistojen perustella KGB:n agentiksi värvätyn Arvo Pentin seuraajaksi nousi jo seuraana vuonna Seppo Tiitinen, jonka ensivierailun Moskovaan Vladimirov arvioi edeltäjänsä matkoja onnistuneemmaksi. Apulaispäälliköksi nostettiin Kalevi Sorsalle aiemmin työskennellut Seppo Nevala, huolimatta muodollisesta epäpätevyydestään, ajoittain rajuksi kuvatusta alkoholinkäytöstään ja itsetunto-ongelmista.

Suomella ei ollut tapana estää vakoilusta kärähtäneitä neuvostodiplomaatteja toimimasta maassa. Tiitinen on perustellut käytäntöä tarkoituksenmukaisuudella. Vasta Koiviston toisen kauden loppupuolella, vuonna 1992, Suomi kohteliaasti ilmoitti yhdelletoista diplomaatille, että heidän tulisi poistua maasta.

"Suomi ei saa näyttää banaanitasavallalta", oli Tiitisen seuraaja Eero Kekomäki perustellut päätöstä.

 

”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”

Koiviston pyrkimys eteenpäin omassa elämässään ei näytä heijastuneen erityisemmin hänen asenteeseensa Suomea kohtaan tasavallan presidenttinä. Koivistoa on tavattu pitää armottomana pessimistinä, mutta tässä kyse lienee lähinnä ulkoisen olemuksen ja esiintymistavan tuotosta - todellisuudessa epäuskottavan suopeista lähtöoletuksista kumpuava positiivisin mahdollinen luonnehdinta lienee "toiveajattelija".

Koiviston välinpitämättömyys itätiedustelun torjuntaan Suomessa tuskin on johtunut pelkästä naiiviudesta - vaikka asioista luonnollisestikin saattaa saada omanlaisensa kuvan, mikäli on jatkuvassa yhteydessä autoritaaristen valtioiden tiedustelupalveluiden kanssa. Koiviston kaudella KGB ja Stasi pääsivät toimimaan maassamme entistä vapaammin, eikä lännestä saatuja vihjeitä otettu erityisen vakavasti. Tämän Koivisto - tosin varsin selittelevin sanankääntein - myöntää jopa omissa muistelmissaan.

Koiviston toteuttama parlamentarisointi oli valikoivaa ja vahvisti lähinnä hänen oman taustapuolueensa sekä sen johtajan Kalevi Sorsan asemaa. Tasavallan presidentin kansliassa valtaa piti Zavidovo-vuodon jälkimainingeissa Sorsan esityksestä tehtävään nostettu vasemmistoradikaali Jaakko Kalela (KGB:n residentuuran luottamuksellinen kontakti "Prof"), joka oli aiemmin esittänyt muun muassa, että Suomen puolueettomuuden menettäminen ei johtaisi turvattomuuteen - olisihan Suomi silloin Neuvostoliiton kanssa samalla puolella. Näin asevoimiamme voitaisiin Paasikiven-Kekkosen linjan puitteissa käyttää ainoastaan länsivaltoja vastaan.

Koiviston suhtautumista Baltian maiden vapauspyrkimyksiin on usein pyritty selittämään snellmanilaisella varovaisuudella. Selitys on Koivistolle suosiollinen ja löytää tuekseen perusteluita vain rajallisesti. Valtio-opin dosentti Tuija Parvikon mukaan Koivisto edusti professori Matti Klingelle "parhaiten bonapartelais-monarkistis-paasikiviläistä vahvaa presidenttifiguuria, jonka ulkopolitiikka perustui vanhasuomalaiseen geopoliittiseen realismiin. Klingen käsityksen mukaan Koivisto valittiin "uudeksi Kekkoseksi", vaikutusvaltaiseksi valtioelimeksi." Klinge on kunnostautunut muun muassa Venäjän suorittaman Krimin miehityksen puolustajana.

Kun neuvostojoukot kävivät tammikuussa 1991 rauhallisten mielenosoittajien kimppuun heitä Vilnan televisiotornin edustalle surmaten, Koivisto epäili halutun mahdollisimman provosoivia kuvia oikein värifilmeillä, vaikka Moskova oli presidentin arvion mukaan jo tullut vastaan liettualaisten vaatimuksissa. Diktaattorien apologisointi sekä suoranainen kehuminen eivät loppuneet tähän - vuosituhannen vaihteessa Haagiin sittemmin päätynyt serbijohtaja Slobodan Milosevic oli Koiviston ajatuksissa "pystyvä mies".

Keväällä 2000 presidentti tosin myönsi, että Suomen YYA-aikaiseen pyrkimykseen pysyttäytyä "ikävien kysymyksenasettelujen ja vastakkainasettelujen ulkopuolella" liittyi huomatava kyynisyyden vaara, johon hän itsekin syyllistyi. Samassa tilaisuudessa Koivisto kysyi, otetaanko nyt vapaasti kantoja, kun siihen olisi mahdollisuus, mutta ei vastannut sen enempää itse esittämäänsä kuin toiseen, Tshetshenian tilannetta koskeneeseen kysymykseen. Koivisto oli ottanut puolensa, eikä se näyttänyt olevan vapaa länsi.

Myöskään Boris Jeltsinistä presidentti ei ilmeisesti erityisemmin perustanut. Jukka Mallinen muistelee:

"Mauno oli Kekkosen kauden kasvattama salamyhkäinen mies. Minullekin hän sanoi: "Rouvakin piti erityisesti herra Gorbatshovista ja rouva Jeltsinasta". Selväkielellä: Maunon itsensä mielestä rouva Gorbatshova ja herra Jeltsin olivat aivan kauheita..."

Nuoresta antikommunistista taisi todella jossakin vaiheessa - Veikko Savolaisen käyttämää nimeä lainaten - kuoriutua Mauno Primorsk (entinen Koivisto), bernsteinilainen sosialisti, mutta ennen kaikkea Neuvostoliiton ja sen orgaanien etujen portinvartija Suomessa. Gorbatshovin lisäksi linja KGB:n vanhoillisempaan siipeen pysyi avoimena pitkään.

Vuonna 2000 Putinin ja FSB:n noustua valtaan vanhoille suhteille ja asenteille Suomen kohdalla jälleen entistä enemmän käyttöä. Suojelupoliisin päällikkö Antti Pelttari myönsi taannoin, ettei "kotiryssätoiminta" koskaan kunnolla loppunutkaan.

 

"Kuin syyttäjät seisomme aamussa ajan..."

Runoilija Eino Leino näki laajassa poliittissävytteisessä tuotannossaan Venäjän imperiumin reunavaltiot ehkä tiiviimmän henkisen yhteyden kautta kuin 2000-luvulla on mahdollista ymmärtää. Runossaan Vapauden vilja hän kuvaa Suomen ja Ukrainan roolia alati pettävän Moskovan syyttäjinä. Suomella oli tietysti jo autonomian aikana erityisoikeuksia, joista monet muut saivat ainoastaan haaveilla. Sotien jälkeenkin saimme suomettumisesta huolimatta kehittyä monelta osin vakaana ja vapaana yhteiskuntana, siinä missä Ukraina oli tehottoman ja oppressiivisen neuvostojärjestelmän pauloissa.

Vaikka yhteiskuntamme ja kulttuurimme ovat kovin erilaisia, joiltakin osin 1980-luvun Suomi ja neuvostojärjestelmästä korruptoituneeseen oligarkkitalouteen siirtynyt 2000-luvun Ukraina muistuttavat toisiaan enemmän kuin ehkä haluttaisiin myöntää. Imperiumin johdolle lojaali, muttei liian vahva johtaja laajan itätiedusteluverkoston omaavassa maassa on alistus- ja suomettamispyrkimysten kannalta monin tavoin ideaali.

Idän ja lännen välillä tasapainoilleen, salamurhasyytösten riivaaman Leonid Kutshman presidenttikauden jälkeen ulkopoliittisesti (myös ja erityisesti "lähiulkomaissa") aktivoitunut Venäjä tuki voimakkaasti Viktor Janukovitshin valintaa Ukrainan presidentiksi vuonna 2004. Vaalikamppailun loppumetreillä vastaehdokas, länsimielinen Viktor Justshenko sai myrkytyksen illastettuaan mm. Ukrainan turvallisuuspalvelun apulaisjohtaja Volodymyr Satsjukin kanssa. Satsjuk on sittemmin muuttanut Venäjälle ja hankkinut maan kansalaisuuden, eikä häntä voida täten luovuttaa ulkomaille esimerkiksi kuulemista varten.

Janukovitsh julistautui vaalin voittajaksi, mutta vilppisyytösten myötä suoritetussa toisen kierroksen uusinnassa hän hävisi Justshenkolle. Vuonna 2010 Janukovitsh voitti saman vaalin toimittuaan ensin pääministerinä vuodesta 2006. Justhsenkon entinen liittolainen Julia Timoshenko tuomittiin vuonna 2011 vankeuteen valtion varojen väärinkäytöstä sekä vallan väärinkäytöstä Venäjän kanssa tehdyissä kaasukaupoissa. Vaalidebatit saivat ajoittain farssin piirteitä eri ehdokkaiden syytettyä kilpaa toisiaan Venäjän agenteiksi.

Meilläkin keskusta ja sosialidemokraatit - välillä myös muut - ovat kilpaa yrittäneet vierittää vastuuta KGB:n päästämisestä sisäpolitiikan pelinappulaksi toisilleen. Vladimirov-kirjeen esiintuominen ja Koiviston siitä esittämä paheksunta sekä oman vastuun kiistäminen sairaan poliittisen kulttuurin luomisesta ja ylläpitämisestä - "ei se maan tapa ollut silloinkaan" - muistuttaa "julkisuuden tribunaalin" kautta toteutettua versiota Timoshenkolle langetetusta selektiivisestä tuomiosta. Asekin oli sama: idänkauppa.

Keskustalaisia Neuvostoliitto yritti syksyllä 1981 painostaa Johannes Virolaisen sijaan Ahti Karjalaisen tueksi. Presidenttipelissä Vladimirov pelasi kuitenkin vähintään kaksilla korteilla, etenkin kun Karjalaisen "henkilökohtainen ongelma" oli varsin hyvin tiedossa. Tehtaankadun toivomuksia levitti myös Seppo Tiitinen, joka valtiosihteeri Martti Tuovisen mukaan "totesi Vladimirovin asettaneen presidenttiehdokkaat seuraavaan järjestykseen: Karjalainen, Koivisto, Holkeri, Virolainen. JS (Juhani Suomi) ja ST olivat tietävinään, että ulkomin. Väyrysen vierailu NL:oon joulukuussa ei toteudukaan, koska Karjalaisesta ei tullut presidenttiehdokasta. Kutsu oli ollut tällä tavalla ehdollinen."

Toiselta puolelta Koiviston niskaan hengitti Kalevi Sorsa, josta Sosialistisen internationaalin aseistariisuntaryhmän johtajana ja sosialidemokraattien puheenjohtajana oli tullut ehkä Tehtaankadun kannalta keskeisin henkilö Suomen politiikassa - NKP:n "luottamuksellinen kontakti". Sorsa oli välillä Koiviston työpari, välillä kilpailija. Vladimiroviin molemmilla oli tiivis yhteys, kuten myös presidentin pääministeriksi kokoomusta johtaneen Ilkka Suomisen ohi nostamalla Harri Holkerilla. Melko suurella todennäköisyydellä voi arvioida Koiviston estäneen Sorsan nousun presidentiksi - vastineeksi tuesta hän kuitenkin joutui suojelemaan puoluetoveriaan.

 

Veneenkeikuttajia ja sopuleita

Koiviston suhdetta mediaan on kuvattu problemaattiseksi. Usein muistutetaan hänen verranneen toimittajia sopuleihin. Tässä, kuten monessa muussakin myytinomaiseen poliittiseen hahmoon liittyvässä kertomuksessa on kyse puolitotuudesta.

Pääministeriaikanaan Koivisto yritti Ralf Fribergin mukaan ohjata Ylen uutisointia. Friberg kertoo, että panssarien vyöryessä Tshekkoslovakiaan miehet kävelivät ympäri kolera-allasta Koiviston kehottaessa Ylen uutispäällikköä itsehillintään. Koivisto on väittänyt "itkeneensä niin, ettei tietä nähnyt" kuultuaan miehityksestä.

Presidentti tapasi säännöllisesti Helsingin Sanomien toimittajia "luottamuksellisten keskustelujen" merkeissä muun muassa Santahaminan saunalla. Puolan tiedustelupalvelun arkistoista löytyneen asiakirjan sisältämän suomalaisinformantin esittämän väitteen mukaan Koivisto olisi myös jatkanut ns. Kekkosen lastenkutsujen perinnettä tapaamalla "nuoria intellektuelleja" Yleisradion entisen pääjohtajan Eino S. Revon kotona vielä 1980-luvulla.

Silloin kun "Koiviston hoviksi" kastroidun valtakunnan päälehden luottoeunukit epäonnistuivat kurinpidossa, myllykirjeetkään eivät olleet presidentille vieras menettely. Vuosina 1982-86 oikeuskanslerina toiminut Kai Korte oli nälvinyt toimittaja Harri Nykäsen tekemässä haastattelussa Koivistoa poliittistaustaisten talousrikosten tutkinnan kritisoimisesta. "Kerroin kirjeestä tutulle Yleisradion toimittajalle ja toimitin hänelle siitä myös kopion. Kun Koiviston närkästymisestä kerrottiin iltauutisissa, syntyi Hesarissa kova huuto. Päätoimittaja puhutti toimittajia selvittääkseen, kuka oli vuotanut kirjeen", Nykänen kertoo.

Vaikka Koivisto lopulta suhtautuikin suopeasti Suomen EU-pyrkimyksiin, suuremman kiitoksen ratkaisusta voinee antaa kuitenkin Koiviston hoville ja Aatos Erkolle. Muilta osin lehti säilytti suurelta osin kylmän sodan aikaisen asenteensa käytännössä kieltäen keskustelun mm. Karjalan kysymyksestä sivuillaan sekä asettumalla korostuneesti politiikan ulkopuolelta presidentiksi noussutta Martti Ahtisaarta vastaan. Silloin, kun lehti on uskaltanut ilmoittaa tukensa Nato-jäsenyydelle, käytetty kieli on ollut suorastaan surkuhupaisan varovaista. Erkko löysikin sittemmin bisnesmahdollisuuksia länteen avautuneelta Venäjältä ja vuosina 1991-2010 päätoimittajana toiminut Janne Virkkunen eläkepäivien tekemistä Sergei Lavrovin kanssa yhteistyössä toimivasta historioitsijaverkostosta.

 

Salailun anatomia

Autoritaaris-konspiratiivinen suhtautuminen mediaan ei kuitenkaan ollut Koiviston kohdalla millään tavalla ainutlaatuinen ajattelumalli - pikemminkin "vapaiden tuulien" tuojana Kekkosen jälkeen esiintynyt presidentti jatkoi ja osin jopa vei pidemmälle edeltäjänsä epäterveitä tapoja.

Emeritusprofessori, entinen tuomari Jyrki Virolainen kirjoittaa 6.5.1992 Koiviston koollekutsumasta oikeuspoliittisesta keskustelutilaisuudesta:

"Koiviston konklaavin tarkoitusta ei ole ollut vaikea arvata. Korkein oikeus (KKO) oli noin kuukautta aiemmin antanut ns. ylikorkojuttuja koskevan ennakkopäätöksen (KKO 1992:50), jonka mukaan pankki ei voinut yksipuolisesti nostaa asuntolainan korkoa. Presidentti halusi tilaisuuteen kutsuttujen korkeiden tuomareiden ja oikeusoppineiden vaikuttavan siihen, että tuomioistuinten linja mainituissa ylikorkojutuissa muuttuisi ja pankkeja yleensäkin "ymmärrettäisiin" niittä koskevissa oikeudenkäynneissä jatkossa paremmin.
-- presidentti Koiviston arvovaltainen kannanotto ja asiaan puuttuminen tepsi ja toteutui. Kuten julkisuudessa on usein kerrottu ja todistettu, tuomioistuinten linja pankkeja koskevissa oikeusjutuissa muuttui aina korkeinta oikeutta myöten ja pankkeja alettiin ymmärtää niin hyvin, että Koiviston konklaavin jälkeen pankit eivät enää juuri hävinneet oikedenkäyntejä, joissa ne olivat asianosaisina."


Läsnäolleiden arviot tilaisuuden merkityksestä ovat vaihdelleet vähättelevistä kriittisiin.

"Ehkä Koiviston puheenvuoroissa oli sellaista makua, että ylimmän toimeenpanovallan käyttäjä puuttuu tuomioistuinten tekemisiin tavalla, joka ei ole aivan ongelmaton tuomioistuinten riippumattomuuden näkökulmasta", valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen kommentoi asiasta Yleisradiolle.
Pankkikriisin ja laman taustalla olleista ja niiden aikana tehdyistä ratkaisuista saamme odottaa vielä runsaasti lisätutkimusta.

Seppo Tiitisen muisti puolestaan pätkii kummallisen paljon juuri eräissä Koiviston toimintaan liittyvissä asioissa. "Luojan kiitos en muista yhtään nimeä siltä listalta. Ja hyvä että en ottanut kopiota. Uniikkikappale jäi sinne suojelupoliisin päällikön kassakaappiin", hän sanoi Demokraatti-lehden haastattelussa pari viikkoa presidentin menehtymisen jälkeen. Ratkaisun Tiitisen listan sulkemisesta presidentti teki vuoden 1990 heinäkuun alussa.

Vuonna 2011 sen enempää Tiitinen kuin KGB:n Helsingin aseman päällikkönä toiminut Felix Karasevkaan eivät kysyttäessä muistaneet, kuka oli ehdottanut inkerinsuomalaisten paluumuuton käynnistämistä. Koivisto ja osa inkeriläisistä kiistää turvallisuuselimen vaikutuksen, mutta esimerkiksi inkeriläisliikkeessä aktiivisesti toiminut pastori Arvo Survo on eri mieltä.

"Tilanteessa, jossa inkerinsuomalaisten liike vahvistui, Koiviston lausunto mursi padon. Me toivoimme, että kansallinen herääminen voimistuisi edelleen, että saavuttaisimme jotain uutta, ehkä autonomian… On selvää, että Koiviston lausunto ei syntynyt itsestään, vaan ehkä jopa Moskovan ja Kremlin aloitteesta. Heti sen jälkeen Inkerin liike kuihtui ja kirkon toiminta tyrehtyi", Survo kommentoi. Koiviston selitys kunniavelan maksamisesta ei siten välttämättä ole ainakaan ainoa paikkansapitävä - erityisen absurdilta se vaikuttaa, kun katsoo presidentin kylmäkiskoista suhtautumista muihin neuvostototalitarismin uhreihin.

 

Tragedian ja farssin aineksia

Viime aikoina Venäjän näkökantoja voimakkaasti myötäilevälle linjalle siirtynyt sotahistorioitsija Sampo Ahto on todennut, että Suomen 1990-luvun alun ulkopolitiikasta löytyy niin tragedian kuin farssin aineksia. Valtiotieteen maisteri, lakimies Kauko Parkkinen vastaa Ahtolle, että voi olettaa hauskaa olevan ainakin niillä katsojilla, jotka näkevät nuhteettoman sheriffin kuplan puhkeavan ja fanittajien ottavan etäisyyttä mestaristaan. "Suomalaiset näytelmä- ja muutkin kirjailijat vain ovat päässeet vasta Kekkoseen ja jämähtäneet siihen."

Koivisto oli sotaveteraani, presidentti, suomalainen symboli ja satamajätkä, josta tuli tohtori. Hän oli kuitenkin myös KGB:lle lojaali, totalitarismin uhreihin ajoittain lähes pilkallisesti suhtautunut, parhaimmillaan flegmaattinen ja pahimmillaan häikäilemätön poliitikko, jonka jättämän perinnön perkaaminen on valitettavasti vasta alkamassa nyt kun aikalaiset uskaltavat avata suunsa vapaammin. Harrastamansa peittelyn myötä Koivisto on osaltaan vastuussa myös Suomen haavoittuvasta asemasta uudelleen voimakkaasti tiedustelu- ja sotilastoimintaansa aktivoineen Venäjän naapurina sekä sisäpoliittisesta stagnaatiosta, jonka perimmäinen syy on kykenemättömyys uudistaa kylmän sodan aikana muodostettua saavutettujen etujen balanssiin perustuvaa järjestelmää.


--


Kuva:

Bundesarchiv, Bild 183-1987-0930-045 / Hiekel, Matthias / CC-BY-SA 3.0 [CC BY-SA 3.0 de (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/de/deed.en)], via Wikimedia Commons

]]>
15 http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/238684-vladimirovin-vaalikuningas#comments Thu, 15 Jun 2017 13:37:36 +0000 Pekka Virkki http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/238684-vladimirovin-vaalikuningas
Suomi ei kerro flynneistään vuosikymmenten jälkeenkään http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/236080-suomi-ei-kerro-flynneistaan-vuosikymmenten-jalkeenkaan <p>Vierailtuani Puolassa <em>Suomen Sotilaan</em> mahdollistamana Kansallisen muistin instituutti IPN:n arkistoissa saatiin maan sosialistiajan turvallisuuspalvelun informantteja koskien julkaisun käyttöön tuhansien sivujen materiaali, jota käydään edelleen lävitse. <a href="http://www.suomensotilas.fi/suomen-sotilaan-tiedusteluspesiaali/">Aineisto</a> käsittelee sekä tieteellis-teknistä, poliittista että sotilastiedustelua.<br /><br />Tutkimusten perusteella näyttää siltä, että Puolan tiedustelupalvelun suomalaisinformantin kautta on vuotanut myös tieto porvariyhteistyökaavailuista vuoden 1987 eduskuntavaalien alla. Lopulta kuuluisa ns. kassakaappisopimus kaatui sosialidemokraattien ja presidentti <strong>Mauno Koiviston </strong>vastustukseen hänen nimettyään <strong>Harri Holkerin</strong> hallituksen johtoon kokoomuksen puheenjohtaja <strong>Ilkka Suomisen </strong>sijaan. On toistaiseksi suurelta osin arvioimatta, mikä rooli tapahtumien kulussa on ollut itätiedustelulle suuntautuneella suomalaisten tuottamalla informaatiovirralla.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Kaksinaismoralismia vai silkkaa unohdusta?</strong></p><p>Kansainvälisessä mediassa on kohistu viime aikoina <strong>Donald Trumpin</strong> avustajakseen nostaman <strong>Michael Flynnin</strong> Venäjä-yhteyksistä. Meillä edellämainittuja huomattavasti vähemmän, jos ollenkaan keskustelua ovat herättäneet muun muassa eräät SDP:n sisäpiirissä ja 1970-80-luvuilla presidentinkansliassa palvelleet ulkopoliittisesti keskeiset henkilöt, joilla on ollut joko tiivistä itäyhteydenpitoa valtakunnan korkeimpien instituutioiden ytimessä, sen liepeillä ja/tai yrityksiä peitellä omaa tai muiden toimintaa tältä osin.</p><p>Flynnille väitetään tarjotun immuniteettia vastineeksi todistuksesta Trumpin Venäjä-yhteyksiä koskevassa tutkinnassa. Vielä vuonna 2016 hän totesi immuniteetin tarkoittavan, että sen saaja on todennäköisesti syyllistynyt rikokseen. Trumpia ja hänen lähipiiriään koskeva uutisointi on toki kaiken kaikkiaan noudattanut kaikkea eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen vasemmiston kauhistunutta republikaanikammoa, mikä vaikeuttaa ehkä suurta yleisöä aidosti kyseenalaisen toiminnan paikantamisessa.</p><p>Kysyin Suomen Sotilaassa julkaistun tiedusteluspesiaalin <a href="http://www.suomensotilas.fi/tiedusteluspesiaalimme-jalkipyykki-suurin-osa-poliitikoista-ja-tutkijoista-vaikenee/">jatkoartikkelissa</a>, kuinka monen voimakkaan tiivistä itätiedusteluyhteydenpitoa harjoittaneen henkilön kohdalla kaksoisagenttina toimiminen on mahdollisesti ollut ainoastaan tekosyy olla puuttumatta toimintaan. Artikkelissa peräänkuulutettu Supon johtajien ja muiden laitoksessa työskentelevien itäyhteyksien sekä poliittisten sidonnaisuuksien julkistaminen ja analysointi ei ole sittemmin tiettävästi edistynyt.</p><p>Artikkelissa tuotiin esiin myös Helsingin huumepoliisin päällikkö <strong>Jari Aarnion</strong> tuomio, josta Ilta-Sanomien rikostoimituksen <strong>Rami Mäkinen </strong>kirjoitti 30.12.2016 seuraavasti:</p><p><em>&rdquo;Käräjäoikeuden tuomio on karua luettavaa siltä osin kuin se kertoo Helsingin huumepoliisin tietolähdetoiminnasta. Aarnio alaisineen sai toimia tietolähteidensä eli alamaailman kontaktiensa kanssa käytännössä täysin vapaasti, vailla valvontaa ja silloisen, sittemmin eläköityneen poliisikomentajan <strong>Jukka Riikosen</strong> luottamuksen varassa.</em></p><p><em>Tietolähteitä ei rekisteröity eikä yhteydenpitoon käytettyjä puhelimia kirjattu mihinkään. Kuitteihin merkittiin vääriä rikosilmoitusnumeroita. Tutkijoiden omat muistikirjat tapaamisista ja tiedoista hävitettiin.</em></p><p><em>Dokumentoimattomuutta perusteltiin turvallisuussyillä. Tarkoitus oli, ettei tietolähteitä tai puhelimia pystytty selvittämään jälkikäteen edes poliisin sisäisistä asiakirjoista.</em></p><p><em>&ndash; Toiminta on siten perustunut yksittäisten poliisimiesten omaan harkintaan sekä toisaalta johdon luottamukseen siitä, että nämä poliisit hoitavat yhteydenpidon ja käsittelevät tietolähteitä lainmukaisesti. Toimintaa ei ole ollut tarkoituskaan järjestää siitä lähtökohdasta, että sitä voitaisiin kontrolloida jälkeenpäin, käräjäoikeus toteaa.&rdquo;</em></p><p>Millaisia &quot;tietolähteitä&quot; - tai ehkä toisin sanoen ns. alamaailman pomoja - Supolla on ollut? Huumepoliisia ei ainakaan yleisesti ole kutsuttu huumeliigojen poliisiksi, mutta Suojelupoliisin rooli ns. &quot;presidentin poliisina&quot; on yleisesti tunnettu.</p><p>Ainakin tiedetään, että vuodet 2000-2012 presidenttinä toiminut <strong>Tarja Halonen </strong>(Stasin kontakti, DDR:n tunnustamiskomitean aktiivi) oli yhtä lailla <strong>Kalevi Sorsan</strong> (KGB:n luottamuksellinen kontakti, Stasin tietolähde) avustaja kuin Supon päällikkönä vuodet 1996-2007 toiminut <strong>Seppo Nevalakin</strong>. Nevala oli Suomen Sotilaan julkaiseman <a href="http://www.suomensotilas.fi/seppo-nevalan-nimitys-supoon/">muistion</a> perusteella ennen nimitystään Suojelupoliisin apulaispäälliköksi todettu paitsi alkoholille että imartelulle alttiiksi, myös epäpäteväksi. Poliittisesti häntä pidettiin ilman muuta sorsalaisena. Nevalan nimityksen katsottiin kuitenkin olevan riittävän sopiva toiseen, ilmeisesti samoihin aikoihin tehtyyn <strong>Seppo Tiitisen</strong> nimitykseen nähden.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>&quot;Lock her up!&quot;</strong></p><p>Yksi Yhdysvaltain presidentinvaalien keskeisiä kampanjateemoja oli sähköpostiensa kanssa vastuuttomasti toimineen demokraattiehdokas <strong>Hillary Clintonin</strong> tulevaisuus. Siinä missä toiset halusivat tehdä hänestä maan ensimmäisen naispresidentin, osan mielestä hänet tulisi passittaa vankilaan.</p><p>Venäjän vaikutusta vaaleihin koskevan tutkinnan avaamisessa ei Yhdysvalloissa juurikaan aikailtu. Kongressin kuulemisen mahdolliset seuraukset ovat vielä auki. Clintonin vangitsemisen vaatimiseen suurta yleisöä avoimesti kannustanut Flynn joutui eroamaan jäätyään kiinni valehtelusta varapresidentti <strong>Mike Pencelle</strong> koskien Venäjän federaation edustajien kanssa käymiään keskusteluja Ukrainaan liittyvien pakotteiden poistamisesta. Lähteiden mukaan Flynnillä on nyt tarina kerrottavanaan ja hän haluaisi myös kovasti kertoa sen, toki vastineeksi syytesuojasta. Mikäli esimerkiksi tätä kautta voidaan osoittaa koordinaatiota Trumpin kampanjan ja Venäjän tiedusteluviranomaisten välillä tapahtuneen, voi jopa presidentin erottamisprosessi tulla kyseeseen epätodennäköisyydestään huolimatta.</p><p>Yhdysvaltain edustajainhuoneen puhemies <strong>Paul Ryan</strong> totesi Tallinnan-vierailunsa yhteydessä Venäjän vaalivaikuttamista koskevan tutkinnan olevan myös liittolaisten auttamista, sillä kukin maa voi omalla kohdallaan varautua tunnettuihin keinoihin paremmin. Suomen hybridiosaamiskeskus ja lähihistoriamme avaaminen tukevat samaa tavoitetta.</p><p>Lyhytaikaisten,&nbsp; yhden vaalikampanjan aikana paikannettujen Venäjä-yhteyksien vertaaminen vuosikymmeniä jatkuneeseen, viime kädessä väkivallan uhkaan perustuneeseen suomettumiseen ei ole tietenkään itsessään kovin hedelmällistä. Meillä aineistoa löytyy vuosikymmenten ajalta.</p><p>Voi perustellusti kysyä, onko esimerkiksi porvariyhteistyöstä Puolan tiedustelupalvelun edustajille jo alkusyksystä 1986 suunnitelmat vuotanut suomalainen saanut erityistä immuniteettia. Itäpalveluiden tietovirta lienee ollut hiukan toista kuin CIA:n, joka ainakin 10.3.1987 päivätyn salainen arvionsa mukaan ei uskonut porvariyhteistyöhön edes vaihtoehtona. Kokoomuksen puheenjohtajana toiminut Ilkka Suominen on julkisuudessakin kertonut kuulleensa Harri Holkerin hallituksen muodostamissuunnitelmista ensimmäisenä KGB-yhteyshenkilöltään.</p><p>Oikeuskäytäntö liittyen poliittiseesti arkaluontoisen tiedon vuotamiseen diktatuurien tiedustelupalveluille on melko vähäistä. 1980-luvulta löytyy ennakkotapauksia hyvin pitkälti keskusteluun perustuvan yhteydenpidon nojalla annetuista tuomioista, mutta kyse on ollut poliittisesti melko merkityksettömistä toimijoista. Myös lainsäädäntöä on sittemmin uudistettu. Aarnio-tapaus näyttäisi sen sijaan selventävän poliisin peitetoiminnan rajoja.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Vierailtuani Puolassa Suomen Sotilaan mahdollistamana Kansallisen muistin instituutti IPN:n arkistoissa saatiin maan sosialistiajan turvallisuuspalvelun informantteja koskien julkaisun käyttöön tuhansien sivujen materiaali, jota käydään edelleen lävitse. Aineisto käsittelee sekä tieteellis-teknistä, poliittista että sotilastiedustelua.

Tutkimusten perusteella näyttää siltä, että Puolan tiedustelupalvelun suomalaisinformantin kautta on vuotanut myös tieto porvariyhteistyökaavailuista vuoden 1987 eduskuntavaalien alla. Lopulta kuuluisa ns. kassakaappisopimus kaatui sosialidemokraattien ja presidentti Mauno Koiviston vastustukseen hänen nimettyään Harri Holkerin hallituksen johtoon kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suomisen sijaan. On toistaiseksi suurelta osin arvioimatta, mikä rooli tapahtumien kulussa on ollut itätiedustelulle suuntautuneella suomalaisten tuottamalla informaatiovirralla.

 

Kaksinaismoralismia vai silkkaa unohdusta?

Kansainvälisessä mediassa on kohistu viime aikoina Donald Trumpin avustajakseen nostaman Michael Flynnin Venäjä-yhteyksistä. Meillä edellämainittuja huomattavasti vähemmän, jos ollenkaan keskustelua ovat herättäneet muun muassa eräät SDP:n sisäpiirissä ja 1970-80-luvuilla presidentinkansliassa palvelleet ulkopoliittisesti keskeiset henkilöt, joilla on ollut joko tiivistä itäyhteydenpitoa valtakunnan korkeimpien instituutioiden ytimessä, sen liepeillä ja/tai yrityksiä peitellä omaa tai muiden toimintaa tältä osin.

Flynnille väitetään tarjotun immuniteettia vastineeksi todistuksesta Trumpin Venäjä-yhteyksiä koskevassa tutkinnassa. Vielä vuonna 2016 hän totesi immuniteetin tarkoittavan, että sen saaja on todennäköisesti syyllistynyt rikokseen. Trumpia ja hänen lähipiiriään koskeva uutisointi on toki kaiken kaikkiaan noudattanut kaikkea eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen vasemmiston kauhistunutta republikaanikammoa, mikä vaikeuttaa ehkä suurta yleisöä aidosti kyseenalaisen toiminnan paikantamisessa.

Kysyin Suomen Sotilaassa julkaistun tiedusteluspesiaalin jatkoartikkelissa, kuinka monen voimakkaan tiivistä itätiedusteluyhteydenpitoa harjoittaneen henkilön kohdalla kaksoisagenttina toimiminen on mahdollisesti ollut ainoastaan tekosyy olla puuttumatta toimintaan. Artikkelissa peräänkuulutettu Supon johtajien ja muiden laitoksessa työskentelevien itäyhteyksien sekä poliittisten sidonnaisuuksien julkistaminen ja analysointi ei ole sittemmin tiettävästi edistynyt.

Artikkelissa tuotiin esiin myös Helsingin huumepoliisin päällikkö Jari Aarnion tuomio, josta Ilta-Sanomien rikostoimituksen Rami Mäkinen kirjoitti 30.12.2016 seuraavasti:

”Käräjäoikeuden tuomio on karua luettavaa siltä osin kuin se kertoo Helsingin huumepoliisin tietolähdetoiminnasta. Aarnio alaisineen sai toimia tietolähteidensä eli alamaailman kontaktiensa kanssa käytännössä täysin vapaasti, vailla valvontaa ja silloisen, sittemmin eläköityneen poliisikomentajan Jukka Riikosen luottamuksen varassa.

Tietolähteitä ei rekisteröity eikä yhteydenpitoon käytettyjä puhelimia kirjattu mihinkään. Kuitteihin merkittiin vääriä rikosilmoitusnumeroita. Tutkijoiden omat muistikirjat tapaamisista ja tiedoista hävitettiin.

Dokumentoimattomuutta perusteltiin turvallisuussyillä. Tarkoitus oli, ettei tietolähteitä tai puhelimia pystytty selvittämään jälkikäteen edes poliisin sisäisistä asiakirjoista.

– Toiminta on siten perustunut yksittäisten poliisimiesten omaan harkintaan sekä toisaalta johdon luottamukseen siitä, että nämä poliisit hoitavat yhteydenpidon ja käsittelevät tietolähteitä lainmukaisesti. Toimintaa ei ole ollut tarkoituskaan järjestää siitä lähtökohdasta, että sitä voitaisiin kontrolloida jälkeenpäin, käräjäoikeus toteaa.”

Millaisia "tietolähteitä" - tai ehkä toisin sanoen ns. alamaailman pomoja - Supolla on ollut? Huumepoliisia ei ainakaan yleisesti ole kutsuttu huumeliigojen poliisiksi, mutta Suojelupoliisin rooli ns. "presidentin poliisina" on yleisesti tunnettu.

Ainakin tiedetään, että vuodet 2000-2012 presidenttinä toiminut Tarja Halonen (Stasin kontakti, DDR:n tunnustamiskomitean aktiivi) oli yhtä lailla Kalevi Sorsan (KGB:n luottamuksellinen kontakti, Stasin tietolähde) avustaja kuin Supon päällikkönä vuodet 1996-2007 toiminut Seppo Nevalakin. Nevala oli Suomen Sotilaan julkaiseman muistion perusteella ennen nimitystään Suojelupoliisin apulaispäälliköksi todettu paitsi alkoholille että imartelulle alttiiksi, myös epäpäteväksi. Poliittisesti häntä pidettiin ilman muuta sorsalaisena. Nevalan nimityksen katsottiin kuitenkin olevan riittävän sopiva toiseen, ilmeisesti samoihin aikoihin tehtyyn Seppo Tiitisen nimitykseen nähden.

 

"Lock her up!"

Yksi Yhdysvaltain presidentinvaalien keskeisiä kampanjateemoja oli sähköpostiensa kanssa vastuuttomasti toimineen demokraattiehdokas Hillary Clintonin tulevaisuus. Siinä missä toiset halusivat tehdä hänestä maan ensimmäisen naispresidentin, osan mielestä hänet tulisi passittaa vankilaan.

Venäjän vaikutusta vaaleihin koskevan tutkinnan avaamisessa ei Yhdysvalloissa juurikaan aikailtu. Kongressin kuulemisen mahdolliset seuraukset ovat vielä auki. Clintonin vangitsemisen vaatimiseen suurta yleisöä avoimesti kannustanut Flynn joutui eroamaan jäätyään kiinni valehtelusta varapresidentti Mike Pencelle koskien Venäjän federaation edustajien kanssa käymiään keskusteluja Ukrainaan liittyvien pakotteiden poistamisesta. Lähteiden mukaan Flynnillä on nyt tarina kerrottavanaan ja hän haluaisi myös kovasti kertoa sen, toki vastineeksi syytesuojasta. Mikäli esimerkiksi tätä kautta voidaan osoittaa koordinaatiota Trumpin kampanjan ja Venäjän tiedusteluviranomaisten välillä tapahtuneen, voi jopa presidentin erottamisprosessi tulla kyseeseen epätodennäköisyydestään huolimatta.

Yhdysvaltain edustajainhuoneen puhemies Paul Ryan totesi Tallinnan-vierailunsa yhteydessä Venäjän vaalivaikuttamista koskevan tutkinnan olevan myös liittolaisten auttamista, sillä kukin maa voi omalla kohdallaan varautua tunnettuihin keinoihin paremmin. Suomen hybridiosaamiskeskus ja lähihistoriamme avaaminen tukevat samaa tavoitetta.

Lyhytaikaisten,  yhden vaalikampanjan aikana paikannettujen Venäjä-yhteyksien vertaaminen vuosikymmeniä jatkuneeseen, viime kädessä väkivallan uhkaan perustuneeseen suomettumiseen ei ole tietenkään itsessään kovin hedelmällistä. Meillä aineistoa löytyy vuosikymmenten ajalta.

Voi perustellusti kysyä, onko esimerkiksi porvariyhteistyöstä Puolan tiedustelupalvelun edustajille jo alkusyksystä 1986 suunnitelmat vuotanut suomalainen saanut erityistä immuniteettia. Itäpalveluiden tietovirta lienee ollut hiukan toista kuin CIA:n, joka ainakin 10.3.1987 päivätyn salainen arvionsa mukaan ei uskonut porvariyhteistyöhön edes vaihtoehtona. Kokoomuksen puheenjohtajana toiminut Ilkka Suominen on julkisuudessakin kertonut kuulleensa Harri Holkerin hallituksen muodostamissuunnitelmista ensimmäisenä KGB-yhteyshenkilöltään.

Oikeuskäytäntö liittyen poliittiseesti arkaluontoisen tiedon vuotamiseen diktatuurien tiedustelupalveluille on melko vähäistä. 1980-luvulta löytyy ennakkotapauksia hyvin pitkälti keskusteluun perustuvan yhteydenpidon nojalla annetuista tuomioista, mutta kyse on ollut poliittisesti melko merkityksettömistä toimijoista. Myös lainsäädäntöä on sittemmin uudistettu. Aarnio-tapaus näyttäisi sen sijaan selventävän poliisin peitetoiminnan rajoja.

]]>
0 http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/236080-suomi-ei-kerro-flynneistaan-vuosikymmenten-jalkeenkaan#comments Mon, 24 Apr 2017 11:20:41 +0000 Pekka Virkki http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/236080-suomi-ei-kerro-flynneistaan-vuosikymmenten-jalkeenkaan
Leninin puistosta Lennart Meren puisto? http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235819-leninin-puistosta-lennart-meren-puisto <p>Suomi tunnetaan maailmalla kauniista ja puhtaasta luonnostaan, hyvistä ulkoilumahdollisuuksista ja hiljaisuudesta, jossa sielu lepää. Suomalaiset muistetaan usein aivan oman stereotypiamme tavoin - hiljaisina, rehellisinä ja ehkä vähän tyhminä, mutta hyväntahtoisina ihmisinä. Koulutuksemme lukeutuu maailman parhaisiin ja tasa-arvo sekä ihmisoikeuksien kunnioitus on läpitunkeva vaatimus pohjoismaisessa yhteiskunnassa.</p><p>Helsinki on maahamme saapuville turisteille usein ensimmäinen, ehkä ainoa kohde. Siksi on tärkeää, millaisen kuvan kaunis kaupunkimme jättää vierailijalle. Tätäkin tärkeämpää on kuitenkin se, että aidosti toimimme edustamiemme arvojen mukaan ja että tietyistä kysymyksistä ei edes symboliikan tasolla voida tehdä kompromisseja. Massamurhaajan nimeä kantava puisto ei kuulu Helsinkiin.</p><p>Nykyisen nimensä Alppipuistosta erotettu <strong>Leninin </strong>puisto sai vuonna 1970, verenhimoisen kommunistidiktaattorin syntymän 100-vuotisjuhlapäivän kunniaksi. Onpa paikalle ajoittain ehdotettu vasemmistolaisen kulttuuri- ja muun väen toimesta jopa nimikkohenkilön patsasta.</p><p>Helsingin tulee hyödyntää kaikkia kaupungin historian kerroksia ja olla ylpeä kaikesta, jonka kohdalla sellaiseen on syytä. Uspenskin katedraali ja monet muut arkkitehtoniset hienoudet ja venäläisperäiset yritykset edustavat venäläistä Helsinkiä siinä missä Suomenlinna ja oikeastaan kaupunki itsessään ovat suomalaisuuden ohella Ruotsin vallan eläviä muistomerkkejä. Niin saksalaisilla, tataareilla kuin juutalaisillakin on ollut oma, merkittävä roolinsa elinkeinoelämän kehityksessä, kulttuurin ja politiikan murroksissa.</p><p>Näitä usein perusteena käytettyjä asioita ei kuitenkaan tulisi sekoittaa omia sekä naapurikansojaan sortavien hallitsijoiden monumentaaliseen muisteluun. Varsovassa tai Pariisissa ei löydy<strong> Hitlerin </strong>puistoa, eikä Helsingissä tarvita Leninin puistoa. Alue tulisikin nimetä uudelleen esimerkiksi Ihmisoikeuksien puistoksi.</p><p>Kyseeseen voisi tulla myös ansiokkaasti totalitarismia vastaan taistelleen <strong>Lennart Meren</strong> nimikkopuisto. Suomen ja Viron viettäessä peräkkäisinä vuosina itsenäisyysjulistuksiensa 100-vuotisjuhlaa voisi muistaa myös hänen läheistä ja lämmintä suhdettaan Suomeen ja sen pääkaupunkiin.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Suomi tunnetaan maailmalla kauniista ja puhtaasta luonnostaan, hyvistä ulkoilumahdollisuuksista ja hiljaisuudesta, jossa sielu lepää. Suomalaiset muistetaan usein aivan oman stereotypiamme tavoin - hiljaisina, rehellisinä ja ehkä vähän tyhminä, mutta hyväntahtoisina ihmisinä. Koulutuksemme lukeutuu maailman parhaisiin ja tasa-arvo sekä ihmisoikeuksien kunnioitus on läpitunkeva vaatimus pohjoismaisessa yhteiskunnassa.

Helsinki on maahamme saapuville turisteille usein ensimmäinen, ehkä ainoa kohde. Siksi on tärkeää, millaisen kuvan kaunis kaupunkimme jättää vierailijalle. Tätäkin tärkeämpää on kuitenkin se, että aidosti toimimme edustamiemme arvojen mukaan ja että tietyistä kysymyksistä ei edes symboliikan tasolla voida tehdä kompromisseja. Massamurhaajan nimeä kantava puisto ei kuulu Helsinkiin.

Nykyisen nimensä Alppipuistosta erotettu Leninin puisto sai vuonna 1970, verenhimoisen kommunistidiktaattorin syntymän 100-vuotisjuhlapäivän kunniaksi. Onpa paikalle ajoittain ehdotettu vasemmistolaisen kulttuuri- ja muun väen toimesta jopa nimikkohenkilön patsasta.

Helsingin tulee hyödyntää kaikkia kaupungin historian kerroksia ja olla ylpeä kaikesta, jonka kohdalla sellaiseen on syytä. Uspenskin katedraali ja monet muut arkkitehtoniset hienoudet ja venäläisperäiset yritykset edustavat venäläistä Helsinkiä siinä missä Suomenlinna ja oikeastaan kaupunki itsessään ovat suomalaisuuden ohella Ruotsin vallan eläviä muistomerkkejä. Niin saksalaisilla, tataareilla kuin juutalaisillakin on ollut oma, merkittävä roolinsa elinkeinoelämän kehityksessä, kulttuurin ja politiikan murroksissa.

Näitä usein perusteena käytettyjä asioita ei kuitenkaan tulisi sekoittaa omia sekä naapurikansojaan sortavien hallitsijoiden monumentaaliseen muisteluun. Varsovassa tai Pariisissa ei löydy Hitlerin puistoa, eikä Helsingissä tarvita Leninin puistoa. Alue tulisikin nimetä uudelleen esimerkiksi Ihmisoikeuksien puistoksi.

Kyseeseen voisi tulla myös ansiokkaasti totalitarismia vastaan taistelleen Lennart Meren nimikkopuisto. Suomen ja Viron viettäessä peräkkäisinä vuosina itsenäisyysjulistuksiensa 100-vuotisjuhlaa voisi muistaa myös hänen läheistä ja lämmintä suhdettaan Suomeen ja sen pääkaupunkiin.

]]>
19 http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235819-leninin-puistosta-lennart-meren-puisto#comments Tue, 18 Apr 2017 12:56:59 +0000 Pekka Virkki http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235819-leninin-puistosta-lennart-meren-puisto