*

Ajattelijan ajatuksia

Vladimirovin vaalikuningas

  • Koivisto Itä-Saksassa.
    Koivisto Itä-Saksassa.

Pitkäaikainen presidentti, pääministeri, pankinjohtaja, tohtori ja sotaveteraani Mauno Koivisto menehtyi perjantaina 12.5.2017 elettyään pitkän ja vaiherikkaan elämän. Otan osaa omaisten suruun. Maamme vapauden hedelmistä nauttineena "pullamössösukupolven" edustajana tunnen syvää kiitollisuutta niin hänen kuin tuhansien aseveljiensä palveluksista Neuvostoliiton hyökkäyksen torjumisessa.

Kuullessani uutisen presidentin menehtymisestä satuin olemaan Tallinnassa vuotuisen Lennart Meren nimikkokonferenssin vuoksi. Puolen tunnin luennon lukuisille läntisille ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjille, asiantuntijoille ja journalisteille pitänyt tasavallan presidentti Sauli Niinistö muistutti yleisöä Koiviston ajatuksista tulevan presidentin palatessa rintamalta: pitää olla muitakin tapoja hoitaa asiat itänaapurin kanssa. Niitä huikean poliittisen nousun kokenut sosialidemokraatti toden totta oli myöhempinä vuosikymmeninään muotoilemassa.

 

Turun satamasta Suomen pankkiin

Koiviston uran varhaisemmat vuodet ovat kiistatta inspiroivia - kovalla työllä ja määrätietoisuudella tuleva presidentti raivasi tiensä tohtoriksi, pankkimieheksi ja pääministeriksi. Väitöskirja Sosiaaliset suhteet Turun satamassa tarjoaa ajateltavaa myös 2000-luvun työmarkkinoiden näkökulmasta.

Koivisto loi ja hänestä luotiin kuvaa säästäväisenä kirstunvartijana ja poliittisesti itsenäisenä toimijana, yksinäisenä sheriffinä. Presidentti hoiti julkisuuspelin taitavasti eikä voi hänen sanoa kaihtaneen jälkiviisaudenkaan käyttämistä tähän tarkoitukseen.

Nykyvenäläisen kirjallisuuden ja idänkaupan parissa pitkän uran tehnyt Jukka Mallinen muistelee keskustelujaan koskien vuonna 2001 julkaistua Koiviston kirjaa:

""Venäjän ideassa" Mauno ihannoi Nikolai II:n pääministeriä Sergei Witteä. Tämä oli Pietarin saksalaisia, luterilainen, vaimo juutalainen. Witte oli talousmies, pragmaatikko, liberaali - hän pelasti Venäjän talousromahdukselta ja hoiti sille kunniallisen rauhan Japanin sodan jälkeen. Kun Witte oli pelastanut maan, Nikolai antoi hänelle kenkää ja laittoi pääministeriksi slavofiili Stolypinin, joka aloitti taantumuskauden ja mm. Suomen toisen sortokauden.

Olin huomaavinani Witten ihailussa jotain henkilökohtaista ja kysyin Maunolta (hyvin varovasti), kuvastaako tällainen pragmaattisen pääministerin ja vanhan itsevaltiaan suhde myös kotoisempia kuvioita. Mauno ei tietenkään vastannut mitään - häntähän ei voinut provosoida - mitta silmissä vähän välähti. Ehkä hän ajatteli, että jotain toikin huomaa..."


Samantyyppinen, mutta huomattavasti vähemmän hienovarainen samaistuminen vanhojen imperiumien johtohahmoihin periytyi myös Koiviston avustajana toimineelle "vara-Manu" Paavo Lipposelle, joka vaimonsa mukaan puhuu usein Rooman diktaattori Cincinnatuksesta.

 

Kuka oli Koiviston sydänystävä Viktor Vladimirov?

Koiviston yhteydenpito itätiedustelun kanssa alkoi varsin varhain. Tehtaankadulla majailleen, KGB:n salamurhaosastoa johtaneen Viktor Vladimirovin kanssa muun muassa Koiviston omassa keittiössä harrastetut viskipitoiset illanistujaiset juontuvat ilmeisesti 1960-70-lukujen taitteeseen. Suhde syveni vuosien mittaan läheiseksi - kerrotaanpa Vladimirovin jopa rakennuttaneen Porkkalaan lentopallokentän Koiviston-tapaamisten vuoksi. Virkaatekevänä presidenttinä tapaamistahti oli ilmeisesti jopa viikottainen. Monissa asioissa yksityiskohtaisten tietojen saamista vaikeuttaa luonnollisesti Moskovan arkistojen varsin penseä julkisuuskäytäntö.

Se tiedetään, että Viktor Vladimirov asetettiin Helsinkiin diplomaattitehtäviin ensimmäisen kerran vuonna 1954. Urho Kekkonen, jota usein on pidetty eräänlaisena suomettumisen kauden ikonisena henkilöitymänä, valittiin presidentiksi pian tämän jälkeen. Neuvostolähetystössä oltiin tyytyväisiä vaalin tulokseen - olihan Kekkonen ollut hyvänä apuna itänaapurin miehille jo sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikaan eikä kaihtanut yhteistyötä kommunistienkaan kanssa.

Vladimirov oli puhdasverinen tshekisti: turvallisuuspalvelun "aatelisluokkaan" kuulunut herrasmies ja vallankäyttäjä, ei poliittinen demagogi. Osa niitä orgaaneja, jotka viimeistään vuonna 2000 pääsivät Venäjällä jälleen korkeimpaan poliittiseen valtaan, vaikkeivät sosialismista välitä pätkääkään.

1970-luvun alussa Vladimirov ojensi esimiestään, suurlähettiläs Beljakovia, joka oli ryhtynyt lietsomaan levottomuuksia tavoitteenaan siirtää Suomi sosialistimaiden leiriin. Tapahtumaketju päättyi suurlähettilään poistumiseen maasta. Vladimirovin katsotaankin hallinneen Suomen korkeimman johdon käsittänyttä tiedottajaverkkoa melkoisen suvereenisti. Maamme asema neuvostomyönteisenä, mutta verraten avointen rajojen ja yhteiskunnan omaavana valtiona on saattanut olla herran työn kannalta suorastaan ihanteellinen.

Vladimirov poistui yllättäen Suomesta syyskuussa 1971 ja palasi jälleen 1977 - tällä kertaa viipyäkseen vuoteen 1984 saakka. Katoamisen syyksi on esitetty Vladimirovin sabotööritaustan leviämistä laajempaan tietoisuuteen. Tuolloin Suojelupoliisin päällikkönä palvelleen, Vasili Mitrohinin arkistojen perustella KGB:n agentiksi värvätyn Arvo Pentin seuraajaksi nousi jo seuraana vuonna Seppo Tiitinen, jonka ensivierailun Moskovaan Vladimirov arvioi edeltäjänsä matkoja onnistuneemmaksi. Apulaispäälliköksi nostettiin Kalevi Sorsalle aiemmin työskennellut Seppo Nevala, huolimatta muodollisesta epäpätevyydestään, ajoittain rajuksi kuvatusta alkoholinkäytöstään ja itsetunto-ongelmista.

Suomella ei ollut tapana estää vakoilusta kärähtäneitä neuvostodiplomaatteja toimimasta maassa. Tiitinen on perustellut käytäntöä tarkoituksenmukaisuudella. Vasta Koiviston toisen kauden loppupuolella, vuonna 1992, Suomi kohteliaasti ilmoitti yhdelletoista diplomaatille, että heidän tulisi poistua maasta.

"Suomi ei saa näyttää banaanitasavallalta", oli Tiitisen seuraaja Eero Kekomäki perustellut päätöstä.

 

”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”

Koiviston pyrkimys eteenpäin omassa elämässään ei näytä heijastuneen erityisemmin hänen asenteeseensa Suomea kohtaan tasavallan presidenttinä. Koivistoa on tavattu pitää armottomana pessimistinä, mutta tässä kyse lienee lähinnä ulkoisen olemuksen ja esiintymistavan tuotosta - todellisuudessa epäuskottavan suopeista lähtöoletuksista kumpuava positiivisin mahdollinen luonnehdinta lienee "toiveajattelija".

Koiviston välinpitämättömyys itätiedustelun torjuntaan Suomessa tuskin on johtunut pelkästä naiiviudesta - vaikka asioista luonnollisestikin saattaa saada omanlaisensa kuvan, mikäli on jatkuvassa yhteydessä autoritaaristen valtioiden tiedustelupalveluiden kanssa. Koiviston kaudella KGB ja Stasi pääsivät toimimaan maassamme entistä vapaammin, eikä lännestä saatuja vihjeitä otettu erityisen vakavasti. Tämän Koivisto - tosin varsin selittelevin sanankääntein - myöntää jopa omissa muistelmissaan.

Koiviston toteuttama parlamentarisointi oli valikoivaa ja vahvisti lähinnä hänen oman taustapuolueensa sekä sen johtajan Kalevi Sorsan asemaa. Tasavallan presidentin kansliassa valtaa piti Zavidovo-vuodon jälkimainingeissa Sorsan esityksestä tehtävään nostettu vasemmistoradikaali Jaakko Kalela (KGB:n residentuuran luottamuksellinen kontakti "Prof"), joka oli aiemmin esittänyt muun muassa, että Suomen puolueettomuuden menettäminen ei johtaisi turvattomuuteen - olisihan Suomi silloin Neuvostoliiton kanssa samalla puolella. Näin asevoimiamme voitaisiin Paasikiven-Kekkosen linjan puitteissa käyttää ainoastaan länsivaltoja vastaan.

Koiviston suhtautumista Baltian maiden vapauspyrkimyksiin on usein pyritty selittämään snellmanilaisella varovaisuudella. Selitys on Koivistolle suosiollinen ja löytää tuekseen perusteluita vain rajallisesti. Valtio-opin dosentti Tuija Parvikon mukaan Koivisto edusti professori Matti Klingelle "parhaiten bonapartelais-monarkistis-paasikiviläistä vahvaa presidenttifiguuria, jonka ulkopolitiikka perustui vanhasuomalaiseen geopoliittiseen realismiin. Klingen käsityksen mukaan Koivisto valittiin "uudeksi Kekkoseksi", vaikutusvaltaiseksi valtioelimeksi." Klinge on kunnostautunut muun muassa Venäjän suorittaman Krimin miehityksen puolustajana.

Kun neuvostojoukot kävivät tammikuussa 1991 rauhallisten mielenosoittajien kimppuun heitä Vilnan televisiotornin edustalle surmaten, Koivisto epäili halutun mahdollisimman provosoivia kuvia oikein värifilmeillä, vaikka Moskova oli presidentin arvion mukaan jo tullut vastaan liettualaisten vaatimuksissa. Diktaattorien apologisointi sekä suoranainen kehuminen eivät loppuneet tähän - vuosituhannen vaihteessa Haagiin sittemmin päätynyt serbijohtaja Slobodan Milosevic oli Koiviston ajatuksissa "pystyvä mies".

Keväällä 2000 presidentti tosin myönsi, että Suomen YYA-aikaiseen pyrkimykseen pysyttäytyä "ikävien kysymyksenasettelujen ja vastakkainasettelujen ulkopuolella" liittyi huomatava kyynisyyden vaara, johon hän itsekin syyllistyi. Samassa tilaisuudessa Koivisto kysyi, otetaanko nyt vapaasti kantoja, kun siihen olisi mahdollisuus, mutta ei vastannut sen enempää itse esittämäänsä kuin toiseen, Tshetshenian tilannetta koskeneeseen kysymykseen. Koivisto oli ottanut puolensa, eikä se näyttänyt olevan vapaa länsi.

Myöskään Boris Jeltsinistä presidentti ei ilmeisesti erityisemmin perustanut. Jukka Mallinen muistelee:

"Mauno oli Kekkosen kauden kasvattama salamyhkäinen mies. Minullekin hän sanoi: "Rouvakin piti erityisesti herra Gorbatshovista ja rouva Jeltsinasta". Selväkielellä: Maunon itsensä mielestä rouva Gorbatshova ja herra Jeltsin olivat aivan kauheita..."

Nuoresta antikommunistista taisi todella jossakin vaiheessa - Veikko Savolaisen käyttämää nimeä lainaten - kuoriutua Mauno Primorsk (entinen Koivisto), bernsteinilainen sosialisti, mutta ennen kaikkea Neuvostoliiton ja sen orgaanien etujen portinvartija Suomessa. Gorbatshovin lisäksi linja KGB:n vanhoillisempaan siipeen pysyi avoimena pitkään.

Vuonna 2000 Putinin ja FSB:n noustua valtaan vanhoille suhteille ja asenteille Suomen kohdalla jälleen entistä enemmän käyttöä. Suojelupoliisin päällikkö Antti Pelttari myönsi taannoin, ettei "kotiryssätoiminta" koskaan kunnolla loppunutkaan.

 

"Kuin syyttäjät seisomme aamussa ajan..."

Runoilija Eino Leino näki laajassa poliittissävytteisessä tuotannossaan Venäjän imperiumin reunavaltiot ehkä tiiviimmän henkisen yhteyden kautta kuin 2000-luvulla on mahdollista ymmärtää. Runossaan Vapauden vilja hän kuvaa Suomen ja Ukrainan roolia alati pettävän Moskovan syyttäjinä. Suomella oli tietysti jo autonomian aikana erityisoikeuksia, joista monet muut saivat ainoastaan haaveilla. Sotien jälkeenkin saimme suomettumisesta huolimatta kehittyä monelta osin vakaana ja vapaana yhteiskuntana, siinä missä Ukraina oli tehottoman ja oppressiivisen neuvostojärjestelmän pauloissa.

Vaikka yhteiskuntamme ja kulttuurimme ovat kovin erilaisia, joiltakin osin 1980-luvun Suomi ja neuvostojärjestelmästä korruptoituneeseen oligarkkitalouteen siirtynyt 2000-luvun Ukraina muistuttavat toisiaan enemmän kuin ehkä haluttaisiin myöntää. Imperiumin johdolle lojaali, muttei liian vahva johtaja laajan itätiedusteluverkoston omaavassa maassa on alistus- ja suomettamispyrkimysten kannalta monin tavoin ideaali.

Idän ja lännen välillä tasapainoilleen, salamurhasyytösten riivaaman Leonid Kutshman presidenttikauden jälkeen ulkopoliittisesti (myös ja erityisesti "lähiulkomaissa") aktivoitunut Venäjä tuki voimakkaasti Viktor Janukovitshin valintaa Ukrainan presidentiksi vuonna 2004. Vaalikamppailun loppumetreillä vastaehdokas, länsimielinen Viktor Justshenko sai myrkytyksen illastettuaan mm. Ukrainan turvallisuuspalvelun apulaisjohtaja Volodymyr Satsjukin kanssa. Satsjuk on sittemmin muuttanut Venäjälle ja hankkinut maan kansalaisuuden, eikä häntä voida täten luovuttaa ulkomaille esimerkiksi kuulemista varten.

Janukovitsh julistautui vaalin voittajaksi, mutta vilppisyytösten myötä suoritetussa toisen kierroksen uusinnassa hän hävisi Justshenkolle. Vuonna 2010 Janukovitsh voitti saman vaalin toimittuaan ensin pääministerinä vuodesta 2006. Justhsenkon entinen liittolainen Julia Timoshenko tuomittiin vuonna 2011 vankeuteen valtion varojen väärinkäytöstä sekä vallan väärinkäytöstä Venäjän kanssa tehdyissä kaasukaupoissa. Vaalidebatit saivat ajoittain farssin piirteitä eri ehdokkaiden syytettyä kilpaa toisiaan Venäjän agenteiksi.

Meilläkin keskusta ja sosialidemokraatit - välillä myös muut - ovat kilpaa yrittäneet vierittää vastuuta KGB:n päästämisestä sisäpolitiikan pelinappulaksi toisilleen. Vladimirov-kirjeen esiintuominen ja Koiviston siitä esittämä paheksunta sekä oman vastuun kiistäminen sairaan poliittisen kulttuurin luomisesta ja ylläpitämisestä - "ei se maan tapa ollut silloinkaan" - muistuttaa "julkisuuden tribunaalin" kautta toteutettua versiota Timoshenkolle langetetusta selektiivisestä tuomiosta. Asekin oli sama: idänkauppa.

Keskustalaisia Neuvostoliitto yritti syksyllä 1981 painostaa Johannes Virolaisen sijaan Ahti Karjalaisen tueksi. Presidenttipelissä Vladimirov pelasi kuitenkin vähintään kaksilla korteilla, etenkin kun Karjalaisen "henkilökohtainen ongelma" oli varsin hyvin tiedossa. Tehtaankadun toivomuksia levitti myös Seppo Tiitinen, joka valtiosihteeri Martti Tuovisen mukaan "totesi Vladimirovin asettaneen presidenttiehdokkaat seuraavaan järjestykseen: Karjalainen, Koivisto, Holkeri, Virolainen. JS (Juhani Suomi) ja ST olivat tietävinään, että ulkomin. Väyrysen vierailu NL:oon joulukuussa ei toteudukaan, koska Karjalaisesta ei tullut presidenttiehdokasta. Kutsu oli ollut tällä tavalla ehdollinen."

Toiselta puolelta Koiviston niskaan hengitti Kalevi Sorsa, josta Sosialistisen internationaalin aseistariisuntaryhmän johtajana ja sosialidemokraattien puheenjohtajana oli tullut ehkä Tehtaankadun kannalta keskeisin henkilö Suomen politiikassa - NKP:n "luottamuksellinen kontakti". Sorsa oli välillä Koiviston työpari, välillä kilpailija. Vladimiroviin molemmilla oli tiivis yhteys, kuten myös presidentin pääministeriksi kokoomusta johtaneen Ilkka Suomisen ohi nostamalla Harri Holkerilla. Melko suurella todennäköisyydellä voi arvioida Koiviston estäneen Sorsan nousun presidentiksi - vastineeksi tuesta hän kuitenkin joutui suojelemaan puoluetoveriaan.

 

Veneenkeikuttajia ja sopuleita

Koiviston suhdetta mediaan on kuvattu problemaattiseksi. Usein muistutetaan hänen verranneen toimittajia sopuleihin. Tässä, kuten monessa muussakin myytinomaiseen poliittiseen hahmoon liittyvässä kertomuksessa on kyse puolitotuudesta.

Pääministeriaikanaan Koivisto yritti Ralf Fribergin mukaan ohjata Ylen uutisointia. Friberg kertoo, että panssarien vyöryessä Tshekkoslovakiaan miehet kävelivät ympäri kolera-allasta Koiviston kehottaessa Ylen uutispäällikköä itsehillintään. Koivisto on väittänyt "itkeneensä niin, ettei tietä nähnyt" kuultuaan miehityksestä.

Presidentti tapasi säännöllisesti Helsingin Sanomien toimittajia "luottamuksellisten keskustelujen" merkeissä muun muassa Santahaminan saunalla. Puolan tiedustelupalvelun arkistoista löytyneen asiakirjan sisältämän suomalaisinformantin esittämän väitteen mukaan Koivisto olisi myös jatkanut ns. Kekkosen lastenkutsujen perinnettä tapaamalla "nuoria intellektuelleja" Yleisradion entisen pääjohtajan Eino S. Revon kotona vielä 1980-luvulla.

Silloin kun "Koiviston hoviksi" kastroidun valtakunnan päälehden luottoeunukit epäonnistuivat kurinpidossa, myllykirjeetkään eivät olleet presidentille vieras menettely. Vuosina 1982-86 oikeuskanslerina toiminut Kai Korte oli nälvinyt toimittaja Harri Nykäsen tekemässä haastattelussa Koivistoa poliittistaustaisten talousrikosten tutkinnan kritisoimisesta. "Kerroin kirjeestä tutulle Yleisradion toimittajalle ja toimitin hänelle siitä myös kopion. Kun Koiviston närkästymisestä kerrottiin iltauutisissa, syntyi Hesarissa kova huuto. Päätoimittaja puhutti toimittajia selvittääkseen, kuka oli vuotanut kirjeen", Nykänen kertoo.

Vaikka Koivisto lopulta suhtautuikin suopeasti Suomen EU-pyrkimyksiin, suuremman kiitoksen ratkaisusta voinee antaa kuitenkin Koiviston hoville ja Aatos Erkolle. Muilta osin lehti säilytti suurelta osin kylmän sodan aikaisen asenteensa käytännössä kieltäen keskustelun mm. Karjalan kysymyksestä sivuillaan sekä asettumalla korostuneesti politiikan ulkopuolelta presidentiksi noussutta Martti Ahtisaarta vastaan. Silloin, kun lehti on uskaltanut ilmoittaa tukensa Nato-jäsenyydelle, käytetty kieli on ollut suorastaan surkuhupaisan varovaista. Erkko löysikin sittemmin bisnesmahdollisuuksia länteen avautuneelta Venäjältä ja vuosina 1991-2010 päätoimittajana toiminut Janne Virkkunen eläkepäivien tekemistä Sergei Lavrovin kanssa yhteistyössä toimivasta historioitsijaverkostosta.

 

Salailun anatomia

Autoritaaris-konspiratiivinen suhtautuminen mediaan ei kuitenkaan ollut Koiviston kohdalla millään tavalla ainutlaatuinen ajattelumalli - pikemminkin "vapaiden tuulien" tuojana Kekkosen jälkeen esiintynyt presidentti jatkoi ja osin jopa vei pidemmälle edeltäjänsä epäterveitä tapoja.

Emeritusprofessori, entinen tuomari Jyrki Virolainen kirjoittaa 6.5.1992 Koiviston koollekutsumasta oikeuspoliittisesta keskustelutilaisuudesta:

"Koiviston konklaavin tarkoitusta ei ole ollut vaikea arvata. Korkein oikeus (KKO) oli noin kuukautta aiemmin antanut ns. ylikorkojuttuja koskevan ennakkopäätöksen (KKO 1992:50), jonka mukaan pankki ei voinut yksipuolisesti nostaa asuntolainan korkoa. Presidentti halusi tilaisuuteen kutsuttujen korkeiden tuomareiden ja oikeusoppineiden vaikuttavan siihen, että tuomioistuinten linja mainituissa ylikorkojutuissa muuttuisi ja pankkeja yleensäkin "ymmärrettäisiin" niittä koskevissa oikeudenkäynneissä jatkossa paremmin.
-- presidentti Koiviston arvovaltainen kannanotto ja asiaan puuttuminen tepsi ja toteutui. Kuten julkisuudessa on usein kerrottu ja todistettu, tuomioistuinten linja pankkeja koskevissa oikeusjutuissa muuttui aina korkeinta oikeutta myöten ja pankkeja alettiin ymmärtää niin hyvin, että Koiviston konklaavin jälkeen pankit eivät enää juuri hävinneet oikedenkäyntejä, joissa ne olivat asianosaisina."


Läsnäolleiden arviot tilaisuuden merkityksestä ovat vaihdelleet vähättelevistä kriittisiin.

"Ehkä Koiviston puheenvuoroissa oli sellaista makua, että ylimmän toimeenpanovallan käyttäjä puuttuu tuomioistuinten tekemisiin tavalla, joka ei ole aivan ongelmaton tuomioistuinten riippumattomuuden näkökulmasta", valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen kommentoi asiasta Yleisradiolle.
Pankkikriisin ja laman taustalla olleista ja niiden aikana tehdyistä ratkaisuista saamme odottaa vielä runsaasti lisätutkimusta.

Seppo Tiitisen muisti puolestaan pätkii kummallisen paljon juuri eräissä Koiviston toimintaan liittyvissä asioissa. "Luojan kiitos en muista yhtään nimeä siltä listalta. Ja hyvä että en ottanut kopiota. Uniikkikappale jäi sinne suojelupoliisin päällikön kassakaappiin", hän sanoi Demokraatti-lehden haastattelussa pari viikkoa presidentin menehtymisen jälkeen. Ratkaisun Tiitisen listan sulkemisesta presidentti teki vuoden 1990 heinäkuun alussa.

Vuonna 2011 sen enempää Tiitinen kuin KGB:n Helsingin aseman päällikkönä toiminut Felix Karasevkaan eivät kysyttäessä muistaneet, kuka oli ehdottanut inkerinsuomalaisten paluumuuton käynnistämistä. Koivisto ja osa inkeriläisistä kiistää turvallisuuselimen vaikutuksen, mutta esimerkiksi inkeriläisliikkeessä aktiivisesti toiminut pastori Arvo Survo on eri mieltä.

"Tilanteessa, jossa inkerinsuomalaisten liike vahvistui, Koiviston lausunto mursi padon. Me toivoimme, että kansallinen herääminen voimistuisi edelleen, että saavuttaisimme jotain uutta, ehkä autonomian… On selvää, että Koiviston lausunto ei syntynyt itsestään, vaan ehkä jopa Moskovan ja Kremlin aloitteesta. Heti sen jälkeen Inkerin liike kuihtui ja kirkon toiminta tyrehtyi", Survo kommentoi. Koiviston selitys kunniavelan maksamisesta ei siten välttämättä ole ainakaan ainoa paikkansapitävä - erityisen absurdilta se vaikuttaa, kun katsoo presidentin kylmäkiskoista suhtautumista muihin neuvostototalitarismin uhreihin.

 

Tragedian ja farssin aineksia

Viime aikoina Venäjän näkökantoja voimakkaasti myötäilevälle linjalle siirtynyt sotahistorioitsija Sampo Ahto on todennut, että Suomen 1990-luvun alun ulkopolitiikasta löytyy niin tragedian kuin farssin aineksia. Valtiotieteen maisteri, lakimies Kauko Parkkinen vastaa Ahtolle, että voi olettaa hauskaa olevan ainakin niillä katsojilla, jotka näkevät nuhteettoman sheriffin kuplan puhkeavan ja fanittajien ottavan etäisyyttä mestaristaan. "Suomalaiset näytelmä- ja muutkin kirjailijat vain ovat päässeet vasta Kekkoseen ja jämähtäneet siihen."

Koivisto oli sotaveteraani, presidentti, suomalainen symboli ja satamajätkä, josta tuli tohtori. Hän oli kuitenkin myös KGB:lle lojaali, totalitarismin uhreihin ajoittain lähes pilkallisesti suhtautunut, parhaimmillaan flegmaattinen ja pahimmillaan häikäilemätön poliitikko, jonka jättämän perinnön perkaaminen on valitettavasti vasta alkamassa nyt kun aikalaiset uskaltavat avata suunsa vapaammin. Harrastamansa peittelyn myötä Koivisto on osaltaan vastuussa myös Suomen haavoittuvasta asemasta uudelleen voimakkaasti tiedustelu- ja sotilastoimintaansa aktivoineen Venäjän naapurina sekä sisäpoliittisesta stagnaatiosta, jonka perimmäinen syy on kykenemättömyys uudistaa kylmän sodan aikana muodostettua saavutettujen etujen balanssiin perustuvaa järjestelmää.


--


Kuva:

Bundesarchiv, Bild 183-1987-0930-045 / Hiekel, Matthias / CC-BY-SA 3.0 [CC BY-SA 3.0 de (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/de/deed.en)], via Wikimedia Commons

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (15 kommenttia)

Käyttäjän MattiKarjalainen1 kuva
Matti Karjalainen

Hyviä kriittisiä näkökantoja presidentti Koivistosta sisältävä kirjoitus. Inkeriläisten Suomeen kutsumisen päämotiivinsa Koivisto itse paljasti inkeriläisten kokoontumisessa noin vuonna 2004 - 2006, tarkkaa vuosilukua en muista. Koivisto oli kutsuttu ko. tilaisuuteen siksi, että inkeriläiset halusivat osoittaa hänelle kiitollisuuttaan mahdollisuudesta päästä muuttamaan Suomeen. Koiviston mukaan hän sai idean "paluumuutosta" pohtiessaan minkälaisia ongelmia Suomen ja Neuvostoliito/Venäjän suhteille voisi koitua, jos inkeriläiset ryhtyisivät voimaperäisesti vaatimaan oman asemansa parantamista ja Neuvostoliiton hallituksen toimesta kärsimiensä vääryyksien , mm. kymmenien tuhansien viattomien ihmisten murhaamisen, hyvittämistä. Ajatus tässäkin oli enemmän palvella Venäjän johtoa kuin "paluumuuttavia" inkeriläisiä.

Käyttäjän ResCordis kuva
Veikko Savolainen

Näinpä, Matti. Nyt pidemmänkin kaavan mukaisen suruajan jäätyä taakse on täysin korrektia ja oikeastaan yhteiskunnallinen velvollisuuskin palauttaa kansakunnan objektiivisuuteen pyrkivän muistin täysivaltaiseksi osa-alueeksi myös nämä presidentti Koiviston vähemmän ylpeyttä ja maanmiehensamastumista herättävät puolet. Joissain kohdin Manu taisi ohittaa Urkinkin jopa reippaasti tuossa paavillisempi kuin tukholmasyndrooman herättäjä itse -asenteessa?

"Mauno Primorsk (ent. Koivisto)" muuten ei suinkaan ole minun keksimäni ilmaisu, vaan muistaakseni luin sen 90-luvulla jonkun ProKarelian tai Tarton rauha ry:n lähellä vaikuttaneen kynäilijan kevyttekstistä. Jotain hirtehistä hauskaahan tietysti kaikessa voi nähdä, vaikka samasta asiasta puhuttaessa voisi käyttää myös vakavampia ei-juridisia termejä kuten kansakunnan ja valtion edun haaskaaminen tai petos ja etniseen puhdistukseen yllyttäminen, osallistuminen ja avunanto vieraan valtakunnan avustuksella ja hyväksi oman maan ja kansan laskuun.

Käyttäjän pekkavirkki kuva
Pekka Virkki

Kiitos kommentista.

Mauno Primorskiin tutustuin Res Cordis -blogin kautta, mutta mahtaako olla muistikuvaa, kuka on sitten alkuperäinen lohkaisija? Mielelläni hänetkin attribuoisin.

Käyttäjän ResCordis kuva
Veikko Savolainen Vastaus kommenttiin #8

Muistelisin kuulleeni/lukeneeni Mauno Primorsk -heiton ensi kerran vuosituhannen vaihdevuosina Karelia-Forumilla, mahdollisesti Veikko Saksin tai Markus Lehtipuun edelleenkertomana joltakulta kolmannelta sananikkarilta siis välittyneenä.

Käyttäjän pekkavirkki kuva
Pekka Virkki

Kiitos kommentista,

kiinnostavaa. Olisiko tuo puhe luettavissa/tallenteena jossakin? Tutustuisin mielelläni. Voi olla, että ylläolevia asioita käsittelen jatkossakin blogissani.

Käyttäjän markkulehto kuva
Markku Lehto

"Vaikka Koivisto lopulta suhtautuikin suopeasti Suomen EU-pyrkimyksiin, suuremman kiitoksen ratkaisusta voinee antaa kuitenkin Koiviston hoville ja Aatos Erkolle."

Sekö olikin Koiviston hovi ja Aatos Erkko, jotka irtisanoivat yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen Suomena asistautumista koskevat rajoitukset vuonna 1990, irroittivat Suomen Kremlin ohajukseta ja ajoivat määrätietoisesti Suomen EU:hun ? Aikamoisia olivat, jos silloin näin toimivat, kun silloin tasavallan presidentillä oli vielä niitä valtaoikeuksia. Ja Koivisto niitä valtaoikieuksia myös tarvittessa käytti.

"Saksojen yhdistyttyä lokakuussa 1990 Koivisto irtisanoi yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen Suomen aseistautumista koskeneet määräykset sanelemalla tätä koskeneen toteamuksen valtioneuvoston presidentin esittelyssä pöytäkirjaan. " , Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Mauno_Koivisto

Kuka muuten muistaa, että Britannian pääministeri, Margaret Tatcher kävi noin kuukausi ennen ko. aseistautumista koskevien rajoitusten irtisanomista Suomessa vierailulla. Britanniahan oli myös rauhansopimuksen allekirjoittaja.

Oliko se niin, että Koiviston hovi ja Aatos Erkkoko kantoivatkin vastuuta Suomen kohtaloista siinä muurroskaudessa ? Ketä siihen Koiviston hoviin kuului ?

Käyttäjän pekkavirkki kuva
Pekka Virkki

Kiitos kommentista!

Yritän vastata parhaani mukaan.

"Sekö olikin Koiviston hovi ja Aatos Erkko, jotka irtisanoivat yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen Suomena asistautumista koskevat rajoitukset vuonna 1990, irroittivat Suomen Kremlin ohajukseta ja ajoivat määrätietoisesti Suomen EU:hun ? Aikamoisia olivat, jos silloin näin toimivat, kun silloin tasavallan presidentillä oli vielä niitä valtaoikeuksia. Ja Koivisto niitä valtaoikieuksia myös tarvittessa käytti."

Ensimmäisestä kahdesta asiasta en sanonut mitään, joten niiden osalta on aika erikoista tehdä tekstini puolesta mitään johtopäätöksiäkään.

Koiviston mahdollisesta aloitteellisuudesta tai flegmaattisuudesta Pariisin rauhansopimuksen artiklojen mitätöinnissä en osaa sanoa. Minulla on siitä käsitys, että virkamieskoneisto teki valmistelutyönsä hyvin ja presidentti vahvisti asian protokollan mukaisesti (kuten pitääkin). Koivisto otti kuitenkin päätöksestä vastuun, mistä toki ansaitsee osansa kiitoksesta.

"Irrotti Suomen Kremlin ohjauksesta" on myös aikamoisen rohkea väite, jos sillä ei viitata tosiasiaan, että Kreml siinä muodossa kuin vuosikymmenet oli ollut, lakkasi olemasta. Koivisto piti yhteyksiä "puoluelinjan" kautta kyllä ihan viimeiseen saakka. Kun Kreml jälleen alkoi muutaman vuoden päästä vavistua, Koivisto de facto asettui sen tavoitteiden kannalle, kuten ylläolevassakin kirjoitan.

Käyttäjän pekkavirkki kuva
Pekka Virkki

Mitä taas tulee Euroopan unionin jäsenyyteen, totesin mielestäni tekstissä varsin selkeästi asian. Koivisto ei asettunut maailmantilanteen muutoksen jälkeen asiassa poikkiteloin, mikä tietysti monen mielestä on jo kiitoksen arvoinen asia. Määrätietoisempaa ajamista saattoi nähdä kuitenkin muiden poliittisten toimijoiden ja Koiviston hoviksi kutsutun Helsingin Sanomien kohdalla.

Thatcherin vierailua koskien minulla on ollut ilo tutustua myös muutamien tuttavieni henkilökohtaisiin muistelmiin. Olisi kieltämättä ollut mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa.

Käyttäjän markkulehto kuva
Markku Lehto

Muistan, kun Margaret Tatcher kävi Suomessa, niin kovasti uutisoitiin siitä, kuinka silloinen pääministeri Harri Holkeri ja Tatcher kävivät Kauppatorilla ja kuinka Tatcher joutui siellä vaihtamaan kenkänsä matalakorkoisempiin.

Siitä oliko Tahtcherin ja Koiviston tapaamisella mitään kytkentöjä em. rauhansopimuksen Suomen sotilaallisia rajoituksia koskeviin määräyksiin, en muista minkään median silloin uutisoineen tai pohtineen. Voi olla , että minulta meni silloin jotakin ohitse. Silloinhan ei ollut tätä nettiä vielä.

ps.

Ketkä ne sitten olivat niminä, jotka ajoivat Suomea EU:hun ja kuka se oli hän joka käynnisti ( antoi käskyn ) virkamiesten EU:hun liittymisen valmistelun, jos Koiviston rooli kerran oli vain passiivisesti olemaan asettumatta poikkiteloin ?

ps. II

Itse kyllä ymmärisin, että Koivisto ei lähtenyt viemään Suomea EU:hun ennen kuin peli Kremlin suuntaan oli satavarmasti selvä ( Neuvostoliiton romahdus ja hajoaminen ). Entäpä, jos Neuvostoliitto ei olisikaan romahtanut ja hajonnut ? Mikä olisi silloin ollut Suomen asema yksi suurvallan kyljessä ? Mistä olisimme saaneet Neuvostoliiton näkökulmasta "YYA -pettureina" tukea ? Ruotsistako ?

Tästä tulee mieleen nämäkin päivät ja TP Niinistön ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittinen peli. TP Niinisöä on syytetty Kekkoslaisuudesta ja jahkailusta mm. Natoon liittymisen suhteen. Mitä turvallisuuspoliittisia takuita Suomella on tällä hetkellä lähteä etenemään Nato-jäsenyyteen ? Ovatko ne takuut ns. Ruotsin ja Suomen väliset entistäkin syvemmät puolustuyhteistyöhön liittyvät puheet - siis puheet ? Mikä niiden puheiden sitovuus on tiukan paikan tullen ?

Entäpä jos Suomen Natoon liittyminen ei onnistukaan läpihuutojuttuna ? Ongelmia saattaa hyvinkin tulla Suomen sisäisessä poliittisessa mielipiteessä sekä myös mahdollisesti joidenkin Nato-jäsenten suunnalta ( esim. Turkki ? ). Mitähän siitä sitten seuraa, jos Suomi jää roikkumaan ns. turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen välitilaan ? Silloin piru meidät, ilman kenenkään tukea, nokkii ja sen arvaa kuka se "piru" on.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

"Helmikuussa 1961 SDP:n puoluetoimikunta päätti pyytää eläkkeellä olevaa oikeuskansleri Olavi Honkaa puolueen presidenttiehdokkaaksi seuraavan vuoden alussa pidettäviin presidentinvaaleihin. Hongan ehdokkuuden ympärille koottiin SDP:n, kokoomuksen, kansanpuolueitten ja Veikko Vennamon perustaman Suomen Pientalonpoikien puolueen yhteistyöllä nk. Honka-liitto.

Minulle asia oli käsittämätön (...)"

Mauno Koivisto: Liikkeen suunta, WSOY 1997, s. 48'
'

Olisiko Honka saatu presidentiksi, jos Koivisto ja Väinö Tanner olisivat kannattaneet Hongan ehdokkuutta? Sitä emme saa koskaan tietää.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Pentti Väänäsen mielestä vikaa oli amerikkalaistyylisissä vaalifilmeissä, joissa Honka pelasi tennistä. Mene ja tiedä.

Käyttäjän pekkavirkki kuva
Pekka Virkki

Kiitos kommentista!

Enpä tiedä, olisiko Koiviston tuki sitä pelastanut. Tämä tukemattomuus kannattaisi tietysti muistaa myös aina silloin, kun Koivistosta yritetään luoda kuvaa voimakkaana Kekkosen kauden oppositionäärinä.

Käyttäjän markkulehto kuva
Markku Lehto

No mitä se oli Koiviston suunnasta, kun hän asettui Kekkoselle poikkiteloin huhtikuussa 1981, eikä suostunutkaan eroamaan pääministerin tehtävistä vaikka presidentti oli antanut ymnmärtää että hänen olisi pitänyt erota. Viestin tuojanahan presidentiltä oli silloin kommunistisen puolueen puheenjohtaja, Aarne Saarinen, joka kommentoi Tamminiemen portailla: "Presidentti on antanut ymmärtää, että pääministein tulee erota". Tähänhän Koivisto sitten kommentoi:"Katsotaan nyt kuka eroaa". Kaikki tietävät kuka siten erosi.

Ps.

Mikähän intressi Koivistolla oli 60 - 70 -lukujen vaihteessa ajaa Suomea Nordekiin ja miksi Kekkonen sen torppasi ?

Ote Wikistä:

"Nordek-hankeen voidaan katsoa tulleen lopullisesti haudatuksi Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa Reykjavíkissa keväällä 1970, kun Suomi ilmoitti, ettei se tule allekirjoittamaan Nordek-sopimusta. Nordekia innokkaasti ajanut pääministeri Mauno Koivisto koki hankkeen kariutumisen henkilökohtaisena pettymyksenä."

Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Nordek

Kukahan oli se "Suomi" joka ilmoitti keväällä 1970, että Suomi ei tule allekirjoittamaan Nordek-sopimusta ?

Käyttäjän VinKuukka kuva
Väinö Kuukka

Vielä 1980-luvulla johtava poliitikko oli KGB:n kontaktipinta tai hän ei ollut johtava poliitikko. Ensimmäisen kauden kansanedustajille sanottiin, että "joko sinulla on oma kotiryssä". Se kun helpotti eteenpäin menemisessä.

Neuvostoliiton romahtaminen antoi mahdollisuuden lähteä länsitielle ripeämmin askelin, ja siinä Koivistolla oli oikea-aikainen rooli ja virkamiehet tekivät työn.

Vladimirov oli ylijunailija, mutta aivan kaikessa hän ei onnistunut. Hänen muistelmateoksessaan Näin se oli (1993) on hiuksianostattava kertomus siitä, miten KGB pyöritti Suomea. Vakoilu on sivuseikka, jos yläportaan vaikuttaminen toimii.

Toimii se vieläkin (Fennovoima, Rosatom, Nord Stream).

Teoksessaan Vladimirov kertoo, että hän, vieraan valtion vakooja, suunnitteli Väyrysen kanssa Suomen laillisen hallituksen kaatamista vuonna 1980. Sehän on maanpetos. Mutta muistelmilla ei varmaan ole oikeudellista todistusarvoa.

Vladimirovissa oli yksi etu. Hän ei halunnut Suomesta kansandemokratiaa. Häntäkin käytettiin. Se mikä usein unohtuu, on kaksisuuntaisuus. Diplomaattien kanssa toimitaan, sotilasasiamiehiä kutsutaan juhlaillallisille jne. Mutta heidän kanssaan ei suunnitella hallituksen kaatamista tai osteta vaikkapa ratkaisevaa ääntä pois Fagerholmilta. Sellaisesta pitäisi pistää linnaan.

Käyttäjän pekkavirkki kuva
Pekka Virkki

Kiitos kommentista!

Venäläisten orgaanien toiminnasta jää usein ymmärtämättä niiden keskeinen rooli nimenomaan vaikuttamisessa ja (dis)informaation tuottamisessa. Tämä ymmärtämättömyys on osasyy suomettumisen mahdollistumiselle ja myös nyky-Venäjän menestyksekkäälle vaalivaikuttamiselle länsimaissa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset